Syksy on minulle ristiriitaista aikaa. Toisaalta rakastan etenkin syyskuuta. Toisaalta minulla on taustaa uupua juuri syksyisin. Elämäni nimittäin vaikuttaisi menevän semmoisessa syklissä, että saan noin parin vuoden välein eksistentiaalisen kriisin nimenomaan syksyllä.

Olen sellainen ihminen, joka ottaa työasiat (sekä kaikki töihin verrattavissa olevat projektit) vakavasti. Toisinaan liiankin vakavasti. Määrittelen itseni työn (ja töihin verrattavien asioiden) kautta ja silloin, jos jokin menee pieleen, se on vaaran paikka. Olen haaskannut henkisiä resurssejani turhaan. Minä en ole mitään. En osaa mitään. En ole kiinnostava. En ole tarpeeksi älykäs/kaunis/koulutettu/nokkela/hauska/riittävä.

Totta puhuen poden tällä hetkellä yhtä historiani pahimmista eksistentiaalisista kriiseistä, enkä enää tiedä, mikä siinä on syy ja mikä seuraus. Olen myös jo pitkään nukkunut todella huonosti. Se on paha yhdistelmä. Tänään tuntuu, että olen siinä pisteessä, etten tiedä, haluaisinko vaihtaa työpaikkaa, avioeron, muuttaa vai ihan vaan lähteä viikoksi yksin lomalle tai syödä levyn suklaata. Ehkä vähän kaikkia.

Toisaalta hävettää, koska minullahan on kaikki hyvin. Olen pysynyt terveenä, on koti, rakastavia ihmisiä ympärillä ja mukava, hyvä työpaikka. Silti minusta tuntuu välillä, että elämäni on keskiluokkainen, keski-ikäinen ja keskivartalolihava satiiri pakilalaisuuden olemuksesta, enkä voi itse vaikuttaa sen kulkuun. Päätöksiä tehdään puolestani ja arki kulkee omilla raiteillaan kohti nelikymppisyyttä makaronilaatikon, trikoomekkojen ja lauantaisaunan siivittämänä.

Eilen mietin, palaisinko lentotyöhön. Pidän siitä ihmisestä, joka olen kun olen lentotyössä. Olen huoleton ja hauska. Pidän itsestäni parempaa huolta. En stressaa töistä ja minulla jää runsaasti aikaa ja energiaa vapaa-ajalla kehittää itseäni.

Ei ole kuitenkaan kovin järkevää lähteä tähän maailmanaikaan vakituisesta oman alan työpaikasta määräaikaiseen työsopimukseen matkailualalle. Ilmastokriisikin ahdistaa.

Olen siis helposti kyllästyvää sorttia. Parhaiten minulle sopisi varmaan sellainen työelämä, jossa voisin 50% olla lentotyössä, koska ilmastokriisistä huolimatta rakastan sitä, ja 50% tehdä viestintää, koska rakastan sitäkin. Ja silti jäisi ainakin kolme vapaapäivää viikkoon. Tarvitsen kolme vapaapäivää.

Tiedän, että olen etuoikeutettu kun voin edes pohtia tämmöisiä asioita. Siitäkin tulee huono omatunto ja vituttaa.

Kenties yhden hyvin nukutun yön jälkeen olen taas tarmoa täynnä ja rakastan arkea. Silti minulla oli nyt tarve saada nämä asiat paperille. Ehkä joku voi samaistua?

Julkaisin eilen Instagramissa kuvan tekstillä:

”Joskus on päiviä ja viikkoja, jolloin säkenöin ja joskus päiviä ja viikkoja, jolloin en haluaisi nousta sängystä. (Myöskin kuukautiskierto liittyy.)

Nuorempana olen ajatellut, että pitää olla aina reipas ja hymyillä kivun läpi. Heikkoutta ei saa näyttää. Huumori on kilpi. Itkemiseen sopivia paikkoja ovat suihku ja vessa. Tunteet painetaan alas ja laitetaan laatikkoon, kunnes niiden on soveliasta tulla esiin.

Ei enää. Tunteet saa tulla. Saa vituttaa. Saa kiukuttaa. Saa itkettää, eikä siihen tarvitse olla mitään suuren suurta syytä. Tunteissa voi ja saa velloa ja sitten siirtyä eteenpäin. Tämä pätee myös iloon, innostukseen ja riemuun.

Lapseni sanoi minulle toissa iltana kun itkin tyynyyni, että ”Äiti, saa harmittaa.” Ainakin tunnekasvatus on mennyt jonnekin perille, enkä ole siirtänyt toksisia aiempia ajatusmallejani ylisukupolvisiksi.?

ihminen saa olla kiukkuinen ja väsynyt, vai saako?

Tämä kulunut viikko on ollut haastava. Maailma pitää tietenkin saada valmiiksi ennen juhannusta ja eräs projekti, jota olin työstänyt koko kevään, meni mönkään. Lisäksi minulla on ollut todella pahat PMS-oireet ja olen ollut poikkeuksellisen väsynyt ja kiukkuinen.

Kuten yllä sanoin, ajattelin pitkään, että kipu on heikkoutta ja tunteet pitää kestää hammasta purren. Elämässäni olen aiemmin lääkinnyt parisuhteen loppumista tai muuten vaikeita hetkiä kolmella tavalla: uppoutumalla (entistä enemmän ja entistä syvemmälle) töihin, lisäämällä alkoholinkäyttöä tai ihan vaan karkaamalla maasta. Nyt kun olen aikuinen, ja en ole enää vastuussa vain itsestäni, nämä keinot eivät toimi. Minun on siis täytynyt kohdata tunteeni silloin ja sellaisina kuin ne tulevat. Se on rankkaa.

On jonkun mielestä varmasti kohtuutonta toki surra työasioita itkemällä tyynyynsä päiväkausia, mutta minä nyt vain satun olemaan sellainen ihminen. Olen aina määritellyt itseni työn kautta. Olen kuitenkin myös onneksi ratkaisukeskeinen ja taipuvainen ajattelemaan, että asioilla on tapana järjestyä. En jää märehtimään liian pitkäksi aikaa. Asioita tapahtuu ja sitten niihin suhtaudutaan.

Koska olen ollut väsynyt, kiireinen ja kiukkuinen, en ole jaksanut laittaa tikkua ristiin kotona oikeastaan minkään suhteen. Kaiken energian on vienyt se, että saan koottua itseni jotenkuten lukuisiin palavereihin ja deadlineihin. Mies onneksi pitää huolen ruokahuollosta ja on ollut lapsen kanssa iltaisinkin, kun minä olen näpytellyt tietokonetta silmät sumeana.

Huomenna on juhannusaatto ja meidän pitäisi lähteä mökille koko suvun voimin. Olen koko viikon miettinyt, voisinkohan jäädä päiväksi kotiin ja liittyä seuraan vasta lauantaina. Onko se epäkohteliasta? Hälinä ja sosiaalisuus ahdistaa. Ehkä teen päätöksen vasta huomenna aamulla, mutta tällä hetkellä tuntuu, että tarvitsisin yhden päivän palautumiseen, siivoamiseen, nukkumiseen, hiljaa olemiseen, kirjan lukemiseen, pitkällä kävelylenkillä käymiseen ja elokuvien katsomiseen. Yhden päivän itselleni ilman mitään velvollisuuksia, tietokonetta, puhelinta tai jatkuvaa huonoa omaatuntoa kaikesta puolivalmiista, kädenlämpöisestä ja sotkuisesta.

Toim.huom. työntekijänä ja yrittäjänä lasken työasioiden laariin paitsi päivätyöhön liittyvät asiat, myös omaan yritykseeni ja brändiini liittyvät asiat. Siksi niitä on yleensä niin paljon.