Alun perin otin postauksessa mukana olevan kuvan tarkoituksenani kirjoittaa siitä, miten paljon me naiset voimme huijata miesparkoja pelkästään ehostautumalla. Näyttääkseen parannellulta versiolta itsestään ei tarvita kirurgin veistä tai täytteitä. Laadukkaat meikit ja kärsivällisyys riittävät.

Kuvat otettuani kuitenkin aloin pohtimaan aihetta vähän eri kulmasta. Katsoin itseäni miettien, että tämä otos oikeastaan kiteyttää kaiken minussa.

Perinteisesti taolaisuuteen liitettävän jin ja jang –ajattelun mukaan maailmankaikkeudessa on kaksi puolta, vastavoimaa. Valoisa ja pimeä. Kylmä ja kuuma. Kova ja pehmeä. Tässä voi olla jotain perää, sillä itsessänikin tuntuu olevan kaksi täysin erilaista minua:

On se, joka haluaa olla lauantai-iltana kotona villasukat jalassa katsoen ”Putousta” ja se, joka tahtoo samaisena iltana bailata yökerhossa korkokengissä juoden shampanjaa.

On se, joka on itsenäinen aikuinen ja se, joka tuntee olevansa vielä lapsi.

On se, joka on ilkeä sekä kyyninen ja toisaalta se, joka on lempeä ja uskoo aina rakkauteen.

On se, joka pohtii syvällisesti maailmanrauhaa sekä poliittista tilannetta ja se, joka haluaa lukea lehdestä vain viihdeuutiset.

On se, joka avaa säästötilin ja se, joka käyttää rahat sieltä uusiin vaatteisiin ja ravintolaillallisiin.

On se, joka rakastaa olla huomion keskipisteenä ja se, joka viihtyy vallan mainiosti itsekseen.

On se, joka haluaisi asua aina keskustassa ja se, joka tahtoo punaisen tuvan ja perunamaan kaukana kaupungin hälystä.

On se spontaani minä ja toisaalta myös se, joka ei voisi elää ilman kalenteria, listoja tai aikatauluja.

On se, joka raahaa itsensä kuntosalille ja se, jonka mielestä on hyvä idea treenin jälkeen mennä viinille ja tilata pitsa.

On se, joka haluaa nähdä maailman joka kolkan ja se, joka haluaa vain olla kotona.

On se, joka leipoo sunnuntaisin pullaa ja se, joka pilkkaa ihmisiä, jotka leipovat pullaa sunnuntaisin.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin ymmärrän, että tarvitsen molempia puolia itsessäni. Toisinaan päätökset pitää tehdä puhtaasti järjellä harkiten kun joskus taas on hyvä luottaa intuitioon, antaa tunteiden viedä. Pitää vain löytää jonkinlainen kauhun tasapaino. Mielestäni kukaan ei voi koskaan olla kokonainen jos ei tunnista itsessään tällaisia ristiriitoja tai eri tasoja. On tärkeää ennen kaikkea hyväksyä itsensä sellaisena kuin on kaikkine virheineenkin.

Toisaalta läheisilleni on varmasti hirveän hankalaa, että olen tänään päivänsäde, ja huomenna menninkäinen.

Lempiharrastukseni on toisten arvosteleminen kovaan ääneen julkisesti hiljaa mielessäni. Erilaiset blogiportaalit antavat tälle ajanvietteelle oivan kasvualustan. Parhaimmistona tietenkin mainittakoon turhien julkimoiden blogit, koska heillä ei useinkaan ole tarvittavia valmiuksia kirjoittaa mielenkiintoista sisältöä saati osaamista ilmaista itseään kirjallisesti ylipäätään.

Siispä päätin tehdä yhteiskuntaa parantaakseni listan asioista, jotka minua ärsyttävät blogeissa:

Kirjoitusvirheet. En väitä, että itsekään aina mieleni sulkakynän vinhasti sauhutessa muistaisin korjata jokaista pilkkuvirhettä tai epäselvää virkettä vailla predikaattia. Kuitenkin jos harrastat kirjoittamista, on hyvinkin suotavaa, että ymmärrät äidinkielen perusasiat: erisnimet kirjoitetaan isolla alkukirjaimella ja yhdys sanat yhteen.

Hymiöt. Hymiöiden käyttö on hyväksyttävää tekstiviesteissä ja jopa sosiaalisen median päivityksissä. Kuitenkaan esimerkiksi asiallisiin sähköposteihin ne eivät kuulu. Blogikirjoituksissa hymiöt kielivät mielestäni lähinnä kirjallisen ilmaisun köyhyydestä.

Kielten sekoittaminen. Mikäli kirjoitat pelkästään suomeksi, on typerää ja harhaanjohtavaa, jos blogisi otsikot ovat tyyliä ”Dream it to believe it”, ”Monday pictures”, ”The moment”, ”Outfit of the day” tai, mikä pahinta ”Carpe diem!”

Puhekielisyys. Olen ehkä vanhanaikainen, mutta mielestäni blogi on tekstilajina lähestulkoon verrattavissa kolumniin tai artikkeliin, joten tuntuu todella pahalta lukea siitä, miten ”Mä tykkään sikana kynttilöistä, ne on niinku parasta mun mielestä syksyssä. ”

Some –käyttäytyminen. Välillä näkee sosiaalisessa mediassa, että joidenkin ihmisten blogeja jaetaan uutisenomaisina totuuksina. Osa lukijoista ei näytä ymmärtävän sitä, että blogi on aina kirjoittajan subjektiivinen näkemys asiasta, eikä sillä ole uutiselle tyypillisiä ominaisuuksia, kuten faktoissa pysymisen pakkoa.

Mielensäpahoittajien kommentit. Minä olen siinä onnekkaassa asemassa, että kumpikaan lukijani ei vaivaudu kommentoimaan tekstejäni, mutta joidenkin bloggaajien kirjoitusten kommenttikentät ovat (surku)hupaisaa luettavaa. Jos ei pidä kirjoittajasta tai hänen jakamastaan sisällöstä, ei sitä blogia ole mikään pakko lukea.

Kuvien yksipuolisuus. Parhaissa blogeissa on paljon hyvälaatuista kuvamateriaalia. Kuitenkin on mielikuvituksen puutetta, jos joka postauksessa on samanlainen otos kirjoittajasta hieman vaihtelevalla taustalla tai se iänikuinen lempparismoothie maanantaista sunnuntaihin.

Kiiltokuvamaisuus. Ei ole realistista, että joku olisi aina hyvällä tuulella. On kuitenkin toisaalta onni, että nykyään sosiaalinen media ja blogit antavat meille kaikille mahdollisuuden näyttää elämä sellaisena kuin me tahtoisimme sen olevan.

Tässä aiemmassa kirjoituksessani käsittelen hieman samoja teemoja ja sitä, miksi minä aloitin blogin kirjoittamisen. Alla olevat kuvat puolestaan havainnollistavat some-elämän ja todellisuuden kuilua.

Blogielämä.

Oikea elämä.