Syksyisiä tunnustuksia

Syksy on minulle ristiriitaista aikaa. Toisaalta rakastan etenkin syyskuuta. Toisaalta minulla on taustaa uupua juuri syksyisin. Elämäni nimittäin vaikuttaisi menevän semmoisessa syklissä, että saan noin parin vuoden välein eksistentiaalisen kriisin nimenomaan syksyllä.

Olen sellainen ihminen, joka ottaa työasiat (sekä kaikki töihin verrattavissa olevat projektit) vakavasti. Toisinaan liiankin vakavasti. Määrittelen itseni työn (ja töihin verrattavien asioiden) kautta ja silloin, jos jokin menee pieleen, se on vaaran paikka. Olen haaskannut henkisiä resurssejani turhaan. Minä en ole mitään. En osaa mitään. En ole kiinnostava. En ole tarpeeksi älykäs/kaunis/koulutettu/nokkela/hauska/riittävä.

Totta puhuen poden tällä hetkellä yhtä historiani pahimmista eksistentiaalisista kriiseistä, enkä enää tiedä, mikä siinä on syy ja mikä seuraus. Olen myös jo pitkään nukkunut todella huonosti. Se on paha yhdistelmä. Tänään tuntuu, että olen siinä pisteessä, etten tiedä, haluaisinko vaihtaa työpaikkaa, avioeron, muuttaa vai ihan vaan lähteä viikoksi yksin lomalle tai syödä levyn suklaata. Ehkä vähän kaikkia.

Toisaalta hävettää, koska minullahan on kaikki hyvin. Olen pysynyt terveenä, on koti, rakastavia ihmisiä ympärillä ja mukava, hyvä työpaikka. Silti minusta tuntuu välillä, että elämäni on keskiluokkainen, keski-ikäinen ja keskivartalolihava satiiri pakilalaisuuden olemuksesta, enkä voi itse vaikuttaa sen kulkuun. Päätöksiä tehdään puolestani ja arki kulkee omilla raiteillaan kohti nelikymppisyyttä makaronilaatikon, trikoomekkojen ja lauantaisaunan siivittämänä.

Eilen mietin, palaisinko lentotyöhön. Pidän siitä ihmisestä, joka olen kun olen lentotyössä. Olen huoleton ja hauska. Pidän itsestäni parempaa huolta. En stressaa töistä ja minulla jää runsaasti aikaa ja energiaa vapaa-ajalla kehittää itseäni.

Ei ole kuitenkaan kovin järkevää lähteä tähän maailmanaikaan vakituisesta oman alan työpaikasta määräaikaiseen työsopimukseen matkailualalle. Ilmastokriisikin ahdistaa.

Olen siis helposti kyllästyvää sorttia. Parhaiten minulle sopisi varmaan sellainen työelämä, jossa voisin 50% olla lentotyössä, koska ilmastokriisistä huolimatta rakastan sitä, ja 50% tehdä viestintää, koska rakastan sitäkin. Ja silti jäisi ainakin kolme vapaapäivää viikkoon. Tarvitsen kolme vapaapäivää.

Tiedän, että olen etuoikeutettu kun voin edes pohtia tämmöisiä asioita. Siitäkin tulee huono omatunto ja vituttaa.

Kenties yhden hyvin nukutun yön jälkeen olen taas tarmoa täynnä ja rakastan arkea. Silti minulla oli nyt tarve saada nämä asiat paperille. Ehkä joku voi samaistua?