Tänään on maanantaiaamu ja minulla on oikeastaan oikein hyvä fiilis. Tai no, siis tietenkin kirjoitan tätä postausta sen sijaan että esimerkiksi hoitaisin muita velvollisuuksia, jotka pitää tässä hoitaa ennen puoltapäivää, jolloin lähden työmatkalle ja kohti Suomen Turkua. Mutta kyllä kaikki aina suttaantuu.

Viime viikolla olin Storyvillen kutsuvieras-synttärikemuilla ja minulla oli huisin hauskaa. Ihanaa ja huoletonta. Seuraavana päivänä ei ollut niin ihanaa ja huoletonta, mutta semmoista se joskus on kun on ilmaisen viinan bileet. Storyville on muuten yksi suosikkiterassejani kesäisin ja minähän muutenkin rakastan hämyisiä jazzklubeja.

Tällä viikolla on aika paljon töitä ja reissua, mutta olen niistä hirveän innoissani. (Vaikka siis tosiaan välttelen kaikkea nyt näpyttelemällä tätä postausta yöpuvussani hiukset harjaamatta.) Ajattelin, että orientoidun kirjoituspuuhiin nyt näin. Kuuntelin myös kymmenen minuuttia meditaatiomusiikkia ja yritin kaivella itsestäni ja kahvikupin pohjalta energiaa. Se sujui vaihtelevasti.

Minulla on nyt jotenkin semiseesteinen vaihe elämässä. Ostin uuden puhelimen. Edellinen on vuodelta 2016. Ostin uuden puhelimen Swappien kautta ja se on aivan uudenveroinen iPhone 13. Elektroniikkateollisuus on valtavan kuormittavaa ja olen iloinen, että pystyin sinnittelemään edellisen puhelimen kanssa näinkin pitkään ja että nyt voin antaa jonkun vanhalle luurille uuden kodin. Ihmettelen vaan, kuka luopuu uudenveroisesta iPhone 13-puhelimesta, mutta varmaan joku kiittämätön teini, joka on lapsena saanut kaupasta karkkipussitkin kiukuttelemalla.

Viikonloppuna minulla oli paljon Instagramissa ränttäämisen aihetta. En ehkä nyt jaksa enää referoida niitä sen kummemmin, mutta sanonpa vain, että:

• seksi toisen ihmisen kanssa ei ole ihmisoikeus
• naiset eivät ole vastuussa heteromiesten seksuaalisesta yksinäisyydestä
• hyvä seksuaalikasvatus ja tunnetaidot auttavat kaikkia
• terapiaan pääsyssä pitäisi olla matalampi kynnys
• on tärkeää lukea lapselle kirjoja ja antaa myös itse lukuharrastuksen mallia lukemalla kirjoja
• äänikirjojen kuuntelu ei ole lukemista
• en voi käsittää, miksi jotkut ihmiset kokevat asiakseen kommentoida ja arvostella jokaista asiaa
• ihmisillä on erilaisia työuria ja minä olen päätynyt nyt tämmöiseen polkuun
• minusta on tärkeää, että lapsi näkee myös erilaisia työnteon malleja kun kotona on jo yksi semmoinen suoraviivainen lukiosta yliopistoon ja sieltä samassa työpaikassa vuosikaudet nousujohteista uraa
• meillä on taloudessa kaksi tasa-arvoista vanhempaa
• että antakaa nyt ihmisen tehdä omalla työelämällään just mitä huvittaa
• uskokaa tai älkää, minä nautin töistä

Se siitä, kippis!

Tänään on ollut tosi ankea olo ja olen huonolla tuulella. Luulen, että se johtuu siitä, kun minulla on ollut sellainen pieni flunssa jo jostain viime viikon puolivälin kieppeiltä saakka. Sellainen, että en ole oikein kipeä, mutta on vähän outo ja alavireinen fiilis ollut -etenkin siis tänään.

Nukuin viime yönä melkein kellon ympäri ja muutenkin olen koko päivän lepäillyt ja tehnyt tietokoneella vaan ihan pakolliset työhommat. Uskon, että sään harmaus on myös vaikuttanut olotilaan, vaikka olenkin yleisesti ottaen ollut suorastaan varauksettoman riemuissani päivän pitenemisestä.

Eilen puolestaan suunnittelin kesää. (Vittuku ois kesä.)

Olemme lähdössä toukokuun lopussa lapseni, äitini ja siskoni kanssa Pariisiin. Jatkan sieltä lapsen kanssa kaksin Lontooseen ystävieni luo junalla. Siitä tulee eeppistä. Tämä matka juontaa juurensa 2000-luvun alkuun, kun kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2007. Minun piti lähteä äitini kanssa Pariisiin, mutta päätimme, että lähdemme vasta kun 11 vuotta nuorempi siskoni on sen ikäinen, että otetaan hänet sitten mukaan. Se aika lienee nyt.

Tai oikeastaan, jos tarkkoja ollaan, tämä reissu juontaa juurensa vieläkin pidemmälle, sillä äitini on pakottanut minut ja veljeni opiskelemaan ranskaa. Itse kestin kaksi vuotta, veljeni sinnitteli vielä läpi yläasteen. On sanomattakin selvää, ettemme kumpikaan puhu sanaakaan ranskaa. Onneksi lapseni metsäeskari on ”ranskarikasteinen”, joten hän saa toimia tulkkina. (Hän myös juuri äsken tuli tänne huoneeseen ja kertoi, että aikoo ottaa ”Opi ranskaa Akun ja Mikin kanssa” -kirjansa päiväkotiin satuhetken kirjaksi. Kaikki saavat tuoda yhden kirjan kotoa.)

Tuntuu tosi oudolta, että ensi viikolla on jo helmikuu. Pitäisi alkaa suunnitella lapsen päiväkotikaverisynttäreitä. Enää en voi välttyä niistä pandemian varjolla. Hitsi.

Menen nyt syömään kalakeittoa. Terkuin, Riina