Sosiaalinen media on niin kertakaikkisen arkipäiväinen asia, että emme välttämättä edes ajattele sen käyttöä kummemmin. Lähes kaikilla on jonkinlainen some -tili, jossa jaetaan enemmän tai vähemmän kaikenlaista. Ei ennen vanhaan laitettu perhekuvia kaiken kansan nähtäville. Ne kehitettiin ja aseteltiin siististi kansioihin tai jätettiin laatikoihin lojumaan. Olen pohtinut äidiksi tultuani paljon sitä, mitä omasta lapsesta on soveliasta jakaa netissä ja minkälaisia vaikutuksia sillä voi olla tulevaisuudessa.

Oma ensikosketukseni alkeelliseen sosiaaliseen mediaan tapahtui yläasteella. Oli sellainen sivusto kuin ii2.org, jonne pystyi lataamaan kuvia ja keskustelemaan muiden kanssa. Pian sen jälkeen liityin myös Irc -galleriaan, joka oli tarkoitettu ”irkkaajille” nimensä mukaisesti kuvagalleriaksi. En ollut irkkaaja, mutta liityin innokkaana yhteisöihin, kuten ”Ylianalysoijat” ja ”Holtittomat”. Minulla on edelleen profiili siellä, joskaan ei aktiivisessa käytössä. Mitä nyt välillä käyn muistelumielessä selailemassa nuoruuskuvia. Ne tuovat suurta hupia.

Vuonna 2007 siirryin galtsusta Facebookiin. Loppu onkin somehistoriaa. Vietin siis juuri kymmenvuotispäivää naamakirjassa. Aloitin myös lukioaikoihin kirjoittamaan eräänlaista blogin esiastetta, nettipäiväkirjaa Livejournaliin. Päivitin sitä melkein kymmenen vuotta säännöllisesti.

Minua hävettää Irc-galleriassa olevat ”hassunhauskat” bilekuvat hölmöine kuvateksteineen, kuten ”Joku roti, painajainen”. Sitäkin enemmän minua nolottaa tajunnanvirtatyyppiset päiväkirjatekstini ihmissuhdedraamoista, jotka olivat sydäntäraastavia ja joita oli paljon. En kuitenkaan raaski poistaa galleriaprofiilia tai Livejournal -kirjoituksia tyystin, koska niissä on tallennettuna minun kasvukipuni ja ennen kaikkea koska niitä ei löydä mitenkään googlaamalla. Ei ollut nimittäin tapana siihen aikaan esiintyä koko nimellään missään.

Tämän pitkähkön johdannon siivittämänä haluan palata itse blogipostauksen aiheeseen, joka on siis äitiys ja sosiaalinen media.

Kuten yllä olevasta kuvakaappauksesta voi havaita, laitan someen kuvia lapsestani, mutta en sellaisia, joista hänet voisi tunnistaa. Tottakai haluaisin tunkea profiilini täyteen hänen pärstäkuviaan, koska minun vauvani on maailman suloisin, taitavin ja viisain penska. Yritän kuitenkin pitää edes jonkinlaisen rajan. Nimittäin itsestäni voin kertoa kaiken peräpukamista lähtien, mutta ei ole reilua tehdä sitä lähipiirille.

Minä en omista lapseni yksityisyyttä. 

Tiedän, että saisin valtavasti lisää lukijoita blogiin ja tykkäyksiä Instagramiin, jos jakaisin pienokaisesta enemmän kertoen kehitysvaiheista yksityiskohtaisesti ja laittaen kuvia sponsorivaatteiden tai tavaroiden toivossa. En kuitenkaan halua toimia niin. Se tuntuu väärältä. Rehellisyyden nimissä todettakoon, että Instagram -storiesiin kylläkin jaan vähän vapaammin materiaalia, mutta en sinnekään koskaan mitään kylpykuvia tai vastaavaa.

On olemassa paljon pitkän linjan mammabloggareita, joiden elanto perustuu hyvin pitkälti jälkeläisten edesottamuksille. Heidän lapsensa alkavat nyt olla kouluikäisiä. Kiusaaminen on aina väärin, mutta kakarat ovat julmia ja keksivät pilkkaamisen aihetta vähemmästäkin kuin siitä, että jonkun koko elämä on netissä. Voihan toki olla, että tulevaisuudessa onkin outoa, että pottakuvat ja sairaskertomukset eivät ole kaikkien nähtävillä.

Ihmiset, jotka jakavat lapsistaan kaiken sosiaalisessa mediassa puolustelevat toimiaan sillä, että pienokaisille jää mukavia muistoja sitten talteen. Vaikka minä en laitakaan kaikkea nettiin, ei se tarkoita, etten olisi dokumentoinut muistoja. Meillä on vauvakirja, jota täytän ahkerasti. Kerään myös ”muistojen laatikkoa” jossa on kaikenlaista roinaa synnytyssairaalan rannekkeesta ensimmäiseen lentolippuun. Sukulaisille ja muille läheisille lähetän kyllä kuvia ja kuulumisia sekä puhelimella että ihan perinteisesti paperiversioina jopa liiankin kanssa. He eivät siis kyllä takuulla jää paitsi vauvan kehitysvaiheista, vaikka en niistä somessa pahemmin huutelekaan.

Minun mielestäni olisi todella pelottavaa, jos tuntemattomat ihmiset tietäisivät lapseni koko nimen, lempiruoan, luonteenpiirteet, päiväkodin ja asuinkadunkin. Sanonpa vaan, että tähän maahan mahtuu kaikenlaisia hörhöjä. Sitä paitsi kuuluisien bloggaajien lastenkin asioita puidaan ties missä palstoilla ja minä en halua, että lapseni löytää itsestään mitään epämääräisiä keskusteluita kasvaessaan netin käyttäjäksi. Aikuisetkin osaavat olla valitettavasti aika julmia.

Haluan kuitenkin kirjoittaa perhe-elämästä sekä äitiydestä, sillä ne ovat nykyään niin valtavan suuri osa minua ja tiedän, että siellä ruutujen toisella puolella on monia, jotka voivat samaistua ajatuksiini. Puhumattakaan siitä, että kirjoittaminen on minulle tärkeä, rakas keino jäsennellä maailmaa. Niin on ollut aina ja siksi varmaan suolsin ne kahdeksantoistakesäisen juuri omilleen muuttaneen tytönhupakon seikkailutkin sinne Livejournaliin. Nykyään tasapainoilen ja kipuilen koko ajan sen kanssa, mitä kehtaan jakaa tänne blogiin tai sosiaaliseen mediaan, etten paljastaisi liikaa, mutta olisin kuitenkin aito.

Kukaan ei voi tietää, mihin some on matkalla. Voi olla, että sen vaikutukset tämän ajan lasten elämään eivät ole lainkaan negatiivisia, päinvastoin. Minä en kuitenkaan halua ottaa sitä riskiä, että jonain päivänä oma jälkeläiseni haastaa minut oikeuteen häntä koskevien arkaluontoisten tietojen levittämisestä.

Tällä kirjoituksella en luonnollisestikaan tahdo kritisoida ketään, joka laittaa jälkikasvustaan kuvia nettiin. Tiedän monia, jotka lataavat esimerkiksi Facebookiin fotoja hyvin rajatulle yleisölle: läheisille ystäville ja sukulaisille. Se on ihan ok.

Minä en vain uskalla jakaa kaikkea vaikkapa täällä blogissa, koska en tiedä, millaisia vaikutuksia sillä voi olla lapseni kehitykselle ja tulevaisuudelle. Se on minun linjaukseni aiheeseen ja joku toinen voi olla täysin eri mieltä. Sekin on ihan ok.

Ystävällisin terveisin, Kepa77

En normaalisti meuhkaisi näin paljon matkalle lähdöstä, mutta minä en ole ollut missään ulkomailla vuosi sitten tehdyn Mykonoksen matkan jälkeen, ellei lasketa risteilyä Tallinnaan. Siksi olen enemmän kuin innoissani huomenna ani varhain koittavasta pitkästä viikonlopusta.

Avomieheni on asunut Lontoossa ja itsekin olen siellä käynyt, joten nähtävyyksillä juoksemiseen ei tarvinne tuhlata aikaa. Tosin Buckinghamin palatsi olisi ihan kiva kokea kun viime kerralla olin niin naamat, että en muista koko linnaa nähneeni.  Kiersimme nimittäin tärkeimmät kohteet Hop On-Hop Off -tyyppisellä bussilla ja hyppäsimmekin pois aina pubin kohdalla. Palatsi sattui olemaan kierroksen loppupäässä. (Postauksen kuvat ovat muuten valiopoimintoja tuolta edelliseltä visiitiltä yhdeksän vuoden takaa.) Onneksi tuo hökkerö näyttää olevan kohtuullisen kävelymatkan päässä hotelliltamme, joten luulisin, että tämä on mahdollista toteuttaa.

Olen siis odottanut tätä reissua jo pitkään myös sen vuoksi, että kyseessä on jälkeläisen ensimmäinen ulkomaanmatka. Se onkin siksi vaatinut tavallista enemmän ennakkopohdintaa ja toimenpiteitä. Kaikeksi onneksi minä nautin lomamatkojen suunnittelusta melkein yhtä paljon kuin siitä itse lomailustakin. Tein jo toissa viikolla värikoodatun Exelin mukaan pakattavista tavaroista sekä listasin asiat, jotka piti vielä hoitaa ennen reissua.

Nyt tätä kirjoittaessani olen jo hoitanut kaiken sekä pakannut maissinaksut ja nesteet minigrip -pusseihin, vaipat, maidot sekä piltit omiin nyssyköihinsä, rullannut tarkoin harkitut asukokonaisuudet (niin omani, lapsen kuin miehenkin) kahteen pieneen matkalaukkuun unohtamatta tietenkään tuliaisia Lontoossa asuvalle ystävälleni. Olen myös asetellut kaikkien matkustusvaatteet huomiselle valmiiksi sekä ladannut puhelimen, pädin ja kameran akut. Olen siis valmis lähtöön.

Yleensä matkakohteeseen mentäessä ostan aina kyseisen paikan opaskirjan ja lueskelen sitä merkiten paikkoja sekä ravintoloita, joissa haluan vierailla. Nyt en kokenut moista tarpeelliseksi. Kyseessä kun on tuttu kaupunki ja ruokapaikat valitsemme lähinnä nälän ajankohdan, ravintolan sijainnin sekä lapsiystävällisyyden perusteella.

Matkaohjelmamme näyttää seuraavanlaiselta:

Torstaina suunnitelmissa on löytää majapaikkaamme ja kaikessa rauhassa asettua taloksi. Aiomme myös ruokailla jossain lähiseudun ravitsemusliikkeessä sekä muutenkin tutustua Chelseaan, jossa hotellimme sijaitsee.

Perjantaina meinaamme sään salliessa kävellä Hyde Parkin läpi Oxford Streetille ostoksille ja ehkä katsella hieman nähtävyyksiä siinä samalla. Iltapäivällä suuntaamme ystäväni luo illalliselle.

Lauantaina menemme käymään Lontoon eläintarhassa, joka jäi viime reissulla kokematta. Paitsi jos sataa vettä, pitää keksiä jotain muuta.

Sunnuntaina lennämme takaisin kotiin.

Teen reissusta sitten erillisen postauksen ja kokoan omat vinkkini vauvan kanssa matkustamiseen. Tässä kuitenkin vielä minun tärppini ylipäätään matkan suunnitteluun:

• Matkatavarasuunnitelma: On tärkeää miettiä etukäteen asukokonaisuudet ja ottaa mukaan sellaisia vaatteita, jotka on hyvin yhdisteltävissä keskenään. Käsimatkatavaroihin pitäisi aina pakata sen verran vaihtokuteita ja tavaraa, että pärjää mikäli ruumaan mennyt matkalaukku katoaa. Meillä on kaksi ruumalaukkua. Olen pakannut molempiin sekä omiani, lapsen että miehen tavaroita ristiin. Näin ei ole vaarallista jos joku laukku jättää saapumatta perille.
• Hotelli tarpeiden mukaan: Tällä kertaa majoitus valikoitui kahden kriteerin perusteella: sijainnin piti olla lähellä ystäväni kotia ja siellä piti olla oma keittiö, koska minä en halua syödä seitsenkuisen lapsen kanssa ravintolassa kaikkia päivän aterioita. Meidän hotellimme on Chelsea Cloisters, josta voin kertoa lisää reissun jälkeen.
• Budjetti: Edes suurpiirteisen matkabudjetin teko on aina järkevää. Kannattaa myös selvitää, onko mahdollista ostaa lippuja ennakkoon. Ne kun ovat usein edullisempia etukäteen hankittuna. Me päädyimme ostamaan etukäteen edestakaiset junaliput Catwickin lentoaseman ja Victorian välillä.
• Mitä on hoidettava ennen matkaa? Tein jo hyvissä ajoin suunnitelman siitä, kuinka saan kaikki viikon koulutehtävät alta pois ennen reissua. Näin ollen minun ei tarvitse sitten matkalla edes ajatella mitään opiskeluun liittyvää, vaan voin keskittyä lomailuun. Olen myös tämän viikon aikana pessyt pyykkejä ja siivoillut, koska siistiin kotiin on aina kivempi palata. Aiemmin jo tietenkin olemme hankkineet vauvalle oman passin ja otimme hänelle MPR -rokotteen etukäteen, koska suurkaupungissa tuhkarokkoon sairastuminen on ihan aiheellinen pelko.

Blogi hiljenee siis loppuviikoksi, mutta matkatunnelmia voi seurata Instagramista @riinakein

Lue myös: Lentoemännän pakkausvinkit