Kolme vuotta sitten paljastin, mikä mielestäni on kaikkein kivointa matkustamohenkilökunnan työssä ja lopputulos silloin oli pitkällisen pohdinnan jälkeen hotellitohvelit. Nyt kun minulle on taas kertynyt hieman lentotunteja, ajattelin jälleen listata mukavimpia juttuja tässä duunissa ja toisaalta myös niitä vaikeampia asioita.

1. Kollegat on ehdottomasti paras asia tässä työssä. Luonnollisesti kaikkiin työyhteisöihin varmasti mahtuu muutama mätä muna henkilö, jonka kanssa kemiat ei ihan kohtaa, mutta pääsääntöisesti työkaverit on lentotyön suola. Mielestäni alalle hakeutuu samanhenkistä porukkaa siitä huolimatta, että miehistössä saattaa olla sairaanhoitaja, restonomi, oikeustieteen maisteri ja verotarkastaja.
2. Lait ja sopimukset. Kun tässä on ikää ja työkokemusta kertynyt muiltakin aloilta, osaan arvostaa todella paljon sitä, että on olemassa työehtosopimus ja tarkkaan säädetyt lait, joita myös noudatetaan. Ylitöitä ei pääse kertymään, kipeänä ei missään nimessä tehdä hommia ja palkkaus perustuu taulukkoon sekä lentokokemukseen eikä esimerkiksi sukupuoleen tai pärstäkertoimeen.
3. Stressittömyys. On ihanaa, että töitä ei tarvitse kantaa kotiin ja vaikka työsähköposti sekä työasioihin liittyvät some-ryhmän pauhaavat aamusta iltaan myös vapaapäivinä, se ei haittaa tai aiheuta unettomia öitä.

Verrattuna charter -yhtiöön, parasta tässä reittilentopuuhassa on, että pääsee useimmiten kotiin nukkumaan. Ennen yöpyvät olivat mielestäni parasta ikinä, mutta nyt äitinä arvostan omaa sänkyä ja perheen kanssa vietettyä aikaa enemmän. Tietenkin joskus on mukavaa päästä hotelliin nukkumaan, sehän tuntuu ihan lomalta.

Haastavinta tässä hommassa on epäsäännöllisyys: välillä pitää herätä ani varhain aamulla ja toisinaan valvoa myöhään tai koko yö. Monissa yhtiöissä myös aikaerorasitus on todellinen riesa. Sitten on tietenkin juhlapyhät, jotka vietetään kärryä lykkien tai päivystäen, mutta se ei minua oikeastaan haittaa. Toki myös kun yhden päivän aikana saattaa tavata noin 700 matkustajaa, voi toisinaan syntyä kinkkisiä tilanteita. Useimmiten niistä selvitään kuitenkin sujuvasti, eivätkä vaativatkaan kohtaamiset jää vaivaamaan. Koen, että ravintola-alalla sekä etenkin matkaoppaana työskentelystä on ollut paljon hyötyä myös lentohommissa. Hieman ongelmallisena olen myös nähnyt henkilökohtaisen ilmastoahdistukseni. Kuitenkin suorat lennot, hyvä täyttöaste ja uusi kalusto on matkustajalle ekologisempi valinta. Sitä paitsi jokaisen ihmisen hiilijalanjälki koostuu monesta muustakin asiasta kuin työnteosta, joten olen tehnyt rauhan itseni kanssa asian tiimoilta.

PS. Jos haluatte seurata lentotyötä ja vapaa-aikaani, päivittelen Instagramia kohtalaisen usein @sarkasmiajashampanjaa

Minulla on kuukautiset myöhässä. Normaalisti perheelliselle naimisiinmenevälle ihmiselle se olisi ehkä kihelmöivän onnen aihe. Minä jouduin pakokauhun ja paniikin valtaan. Tässä kirjoituksessa pohdin, miksi.

Ensinnäkin haluan tuoda esille, että tämä on hyvin henkilökohtainen postaus ja toivon, että ette joukkolynkkaa minua ainakaan kovin pahasti tuodessani näitä seikkoja esille. Käsittelen tätä vain ja ainoastaan omasta näkökulmastani ja itsekkäistä lähtökohdistani. Haluan puhua aiheesta, koska ehkä ruutujen toisella puolella olisi edes yksi, jolla on samankaltaisia tuntemuksia. Toiseksi tahdon huomauttaa, että rakastan tytärtäni yli kaiken, enkä voisi kuvitellakaan elämää ilman häntä. Koen, että hänen syntymänsä toi elämääni valoa ja sisältöä, sai minusta esiin uusia puolia sekä tavallaan pelasti minut itseltäni. Myös tulevaa aviomiestäni rakastan hurjan paljon. Rakkaudenpuutteesta tässä kirjoituksessa ei siis ole kyse, päinvastoin.

Punaiset päivät siis olivat myöhässä ja nopea vilkaisu kalenteriin paljasti, että teoriassa raskauden mahdollisuus oli olemassa. Välihuomautuksena todettakoon: ajattelin aiemmin, että haluaisin kaksi lasta ja olin päättänyt, että kolmen vuoden ikäero on sopiva. Tyttäreni on nyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta vanha. Järkeilin, että häiden jälkeen aletaan sitten paukuttamaan toden teolla ja toivotaan parasta. Nyt kuitenkin kun menkkoja ei kuulunut ja olin huomaavinani kaikenlaisia alkuraskauden oireita, ahdistuin hämmentävän paljon. Mitä enemmän muistelin edellistä raskausaikaa, sitä kamalammalta se tuntui: kuukausikaupalla kestänyt päivittäinen raju oksentelu, joka johti pitkään sairaslomaan ja siihen, että jouduin melkein tiputukseen. Kivuliaat peräpukamat, suonikohjut siellä minne aurinko ei paista, närästys, liitoskivut, väsymys, raskausarvet, jatkuva pelko siitä, että kaikki ei ole hyvin, stressi raha-asioista, kaikki ne ruoka-ainerajoitteet ja lopulta 64 tuntia kestänyt synnytys, jonka jälkeen taisteltiin imetyksen kanssa eikä nukuttu yhtäkään kokonaista yötä puoleentoista vuoteen. Olisinko valmis tähän kaikkeen uhmaikäinen taapero jaloissa?

Käsitän toki, että kaikki raskaudet, synnytykset ja vauvavuodet ovat erilaisia. Jotkut selviävät pelkällä raskauden hehkulla yhdeksän kuukautta ja nauttivat täysin rinnoin vauvakuplasta sekä hyvin sujuvasta imetyksestä. Minä puolestani odotan edelleen sitä raskauden hehkua edellisestä koettelemuksesta enkä vieläkään tiedä, mikä vittu se vauvakupla oikein on. Juuri nyt, minulla on sellainen olo, että en pysty enkä kykene ottamaan sitä riskiä, että toinen raskaus synnytyksineen ja vauvavuosineen olisi vieläkin haastavampi kuin ensimmäinen. Olen ehkä itsekäs paska, mutta en vain pysty siihen.

Lisäksi minulla on tällä hetkellä määräaikainen työsuhde, jonka vakinaistamisesta haaveilen ja olen juuri valmistumassa koulusta (enää yksi perkeleen tentti syksyllä). Okei myönnetään, myös kolme vuotta sitten olin määräaikaisessa työsuhteessa, mutta silloin opiskeluja oli niin paljon jäljellä, että hetki oli erilainen. En rehellisesti sanottuna myöskään silloin tiennyt, mihin olen ryhtymässä. Myös taloudellinen tilanne arveluttaa, koska minulla ei ole äitiyslomasta kovin lämpimiä muistoja rahallisesti, vaikka olen toki äärimmäisen kiitollinen, että moiseen on Suomessa mahdollisuus.

Näiden pohdintojen jälkeen olin suoraan sanottuna helvetin huojentunut negatiivisesta raskaustestistä ja tiedän, että tuleva aviomieheni ajattelee samoin, sillä vauva-aika oli hänellekin raskasta. Koen, että nautimme molemmat nyt vanhemmuudesta aivan eri tavalla kun lapsi on vähän kasvanut. Koen myös, että tahdomme olla ainakin hetken aviopuolisoina, eikä pelkästään äiti ja isi. En myöskään ole varma, riittääkö minulla rakkautta ja kapasiteettia juuri nyt tällä hetkellä muille kuin tyttärelle sekä miehelle.

Siispä tulin siihen lopputulokseen, että ehkä vähintäänkin viitisen vuotta sisaruksilla on ihan hyvä ikäero, mikäli näin meille joskus sitten suodaan. Tämän myötä toivon, että utelut ”pikkukakkosesta” jätettäisiin vähemmälle toistaiseksi, kiitos.

PS. Pahoittelut lukuisista tekstissä vilisevistä voimasanoista. En voi itselleni mitään. Huomautettakoon myös, ettei artikkelin kuva Salutorgetin Afternoon Tea:ltä liity tapaukseen millään muotoa.