Minä haluan asua kodissa, jossa saa näyttää tunteita. Pieniä ja suuria. Eilen tyttäreni kysyi, miksi olen surullinen. Selitin, että olen väsynyt ja että harmittaa, kun en aamulla päässyt sängystä ylös ajoissa ja se kiukutti muita perheenjäseniä.

Minulla on ollut viime aikoina taas univaikeuksia: vaikeuksia nukahtaa, vaikeuksia herätä, vähän syvää unta. Olen monesti nukkunut puoli kahdeksaan asti, joka on minulle nykyään todella myöhäinen ajankohta. On sanomattakin selvää, että sitten en saa aloitettua aamuani rauhassa ja se vaikuttaa koko päivään. Vaikka menen ajoissa nukkumaan, uni tulee usein vasta lähempänä puolta yötä. Univaje vaikuttaa mielialaani ja tehokkuuteeni aina todella voimakkaasti.

Tämä oli vain pieni esimerkki, mutta halusin tuoda sen ilmi. Haluan kertoa ja sanoittaa avoimesti tyttärelleni, jos olen surullinen, vihainen tai iloinen ja miksi näin on. Toivon, että hän oppisi, että tunteita saa näyttää ja niistä voi puhua. Minulla itselläni oli pitkään sellainen ajatusmaailma, että tunteet pitää piilottaa ja olen lukemattomia kertoja itkenyt salassa tai tukahduttanut suuttumuksen hammasta purren. En tee niin enää. Vanhemmuuden myötä olen oppinut, että kaikki tunteet saa tulla ja niistä voi puhua. Ei ole kenenkään etu, että niitä padotaan ja tuijotellaan seinää mykkänä.

terapian tarpeessa

Kun koronakriisi on ohi ja talous vähän vakaampi, aion investoida itseeni ja aloittaa vihdoin terapian, josta olen jo vuosia haaveillut. Olen joskus aiemminkin sivunnut aihetta, mutta minun mielestäni terapiassa käymisen pitäisi olla sellainen täysin normaali asia, kuten hammaslääkärin tarkastus. Täydellisessä yhteiskunnassa se olisi pienestä pitäen pakollista ja alaikäisille ilmaista. Kaikkien pitäisi käydä edes joskus tarkistuttamansa mielensä. Kokemukseni mukaan ihan kaikilla ihmisillä on painolastia, siltä ei voi oikein välttyäkään. Toisilla sitä on enemmän ja toisilla vähemmän, mutta jokaisella sitä varmasti on. Mitä vanhemmaksi tulen ja mitä parempi itsetuntemus minulla on, sitä enemmän tunnistan näitä kipupisteitä. Olen myös sitä mieltä, että pari- ja seksuaaliterapia voisi olla paikallaan toisinaan. Kenties vuotuisella tarkastuksella vältettäisiin muutama avioerokin.

Oletko sinä käynyt terapiassa tai haluaisitko mennä? Keskustele kommenteissa!

Lue myös: Äiti, pidäthän myös itsestäsi huolta

Ensinnäkin haluan pahoitella poikkeuksellista hiljaisuutta täällä blogissa ja Instagramissa. Moinen laiminlyönti ei ole ollut tarkoituksenmukaista. En vain ole saanut ajatuksenpätkistä kiinni, jotta olisin niitä voinut järkevään muotoon työstää. Tänään mietin, että ehkä niistä ei tarvitse saada kiinni. Niinpä kirjoitan nyt mitä mieleen juolahtaa. Kuulumisia, hajanaisia ajatelmia, puolikkaita pohdintoja ja tunnettuja tunteita.

Sen jälkeen kun mahdollisesti sairastin koronan, olen höllentänyt pipoa, aivan kuten valtiokin. Sairastettuani mysteeritaudin, jonka oireet muistuttivat erehdyttävästi tätä aikamme vitsausta (sitä kuitenkaan testin mukaan olematta) sain oivalluksen. Minä sairastun vaikka muumioituisin ikiajoiksi Pakilaan enkä kohtaisi asuinkumppaneiden lisäksi ristin sielua, paitsi lähikaupassa kerran viikossa vieraillessani. Siksi parin viime viikon aikana olen nähnyt muutamia ystäviä ja uskaltauduin jopa sisaruksiani tervehtimään. Lähipiirissäni ei ole riskiryhmäläisiä. En pelkää. Elän. (Voimassa olevia rajoituksia kuitenkin noudattaen ja suosituksia kunnioittaen.)

Viime lauantaina veljeni perheen luota Hyvinkäältä kotiin tytär takapenkillä ajaessani, tunsin ensimmäistä kertaa kuukausiin onnen tunnetta. Olen kotona seinien päälle kaatuessa miettinyt valtavan paljon sitä, kuinka tämä eristäytyminen on lannistanut ekstroverttia puoltani. Etäbrunssit ystävien kanssa tai videopuhelut äidille eivät ole valitettavasti sama asia kuin olla yhdessä livenä, vaikka ne olivatkin laiha lohtu muutaman kuukauden ajan. Olen myös tottunut näkemään sukulaisiani paljon, vaikka suurin osa heistä asuu kaukana. Koen, että se on tyttärelleni tärkeää myös. Lähes kuukausittaiset reissut Savoon ovat olleet meidän yhteinen kahdenkeskinen juttu.

Parisuhteeni dynamiikka on aina perustunut siihen, että molemmilla on todella paljon omaa tilaa ja aikaa. Näinä poikkeuksellisina kuukausina olemme iloinneet pienistä oman ajan murusista, mutta valehtelisin räikeästi, jos väittäisin, että se ei ole koetellut meitä.

Lue myös: Sosiaalinen introvertti

Arkea on myös helpottanut aivan valtavasti se, että kolmevuotias aloitti viime viikolla kahden kuukauden tauon jälkeen päiväkodissa. Hän rakastaa olla siellä ja leikkiä muiden lasten kanssa. Minä puolestaan rakastan tehdä työni rauhassa. Kaikki voittavat. Pitkästä aikaa tuntuu, että aivoissani ollut sumu on kirkastumassa ja saan olla oma tehokas, mutta luova itseni.

Olen pääsääntöisesti etätöissä näillä näkymin kesän yli. Nyt kun tytär meni päiväkotiin, työntekoon alkaa muodostua jälleen ihana rutiini ja etätyöt tuntuvat siltä, miltä ne tuntuivat ennen koronaa. Toki silti sellaiset päivät, jolloin joudun jonkun verukkeen turvin käymään toimistolla, ovat juhlapäiviä. Meillä on hieno toimisto.

Lue myös: Miksi etätyö lisää hyvinvointia?

Sisustusta, suunnitelmia ja suvi

Kuten monet muutkin, olen nyt pakon edessä sisustanut kotia, lähinnä siivoamalla ja laittamalla pihaa kuntoon. Muutaman täsmähankinnan olen myös tehnyt, niitä edustettuina tässä postauksessa kuvituksen muodossa. Olen myös viime viikkoina innostunut pyöräilystä sekä lukenut tavallistakin enemmän kirjoja.

Tulevana viikonloppuna lähdemme mökille, sen sijaan että menisimme serkkujeni ylioppilasjuhliin Savoon. Niitä juhlitaan sitten syssymmällä. Kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna puolestaan minun (alle 60-vuotias) äitini tulee tänne meille kylään. Silloin menen aviomieheni kanssa hotelliin yöksi sekä ystäväpariskunnan kanssa ravintolaan syömään. Nimittäin minä valmistuin ammattikorkeakoulusta ja mies täyttää pyöreitä. Kaikki näiden tiimoilta alun perin suunnitellut kestit on luonnollisesti tänä maailmanaikana peruttu.

Jos jotain olen oppinut niin sen, että pitää sopeutua ja mennä tilanteen sekä uuden normaalin mukaan. Yö hotellissa tuntuu tällä hetkellä niin suurelta luksukselta, että tekisi mieli itkeä. Ravintolaillallisesta puhumattakaan. Välttelen edelleen väenpaljoutta, julkista liikennettä ja turhanpäiväistä norkoilua missään, mutta olen uskaltautunut tosiaan näkemään kaurallista ystäviä ja muutamia sukulaisia. Myös kampaamo- ja kosmetologipalveluiden pariin olen rohjennut palata. Järkevästi ja pikkuhiljaa. Kesä tulee kuitenkin. Erilainen kesä, mutta kesä joka tapauksessa.