Toisena  #hyllynlämmittäjä -haasteen kirjoista nappasin veljeltäni lainaan Marko Lempisen teoksen, joka kertoo lahtelaisesta kiekkoikonista, Marko Jantusesta. Kirjassa käsitellään tämän uran vaiheita sekä sitä, kuinka lopulta päihderiippuvuus vei mailataiturin mukanaan.

Kaikki viime vuosikymmenillä jääkiekkoa seuranneet tietävät virtuoosimaisen luistelijan ja otteluiden ratkaisijan, Jantusen. Hän on yksi aikansa merkittävimpiä siitäkin huolimatta, ettei loistanut koskaan maajoukkueessa samoissa svääreissä kuin Turun Palloseuran aikaiset ketjukaverinsa Jere Lehtinen ja Saku Koivu. Muistan itsekin ”Jarnan” Jokeri -vuodet 2000 -luvun alkupuolella erinomaisesti hänen tehtaillessaan tehopisteitä yhdessä Glen Metropolitin ja Tomek Valtosen kanssa.

”Läpi helvetin” kertoo siis nimensä mukaisesti Marko Jantusen elämänkerran. Takakansi paljastaa seuraavaa:

”Sinut on hommattu tänne tekemään tulosta, sinä olet tärkein pelaaja. Tapahtui illalla mitä hyvänsä, me emme luovu sinusta mistään hinnasta.”

Marko Jantusen poikkeukselliset luistelutaidot huomattiin varhain. Hyväsydäminen ja vilkas lahtelaispoika luisteli Suomen kiekkotähdeksi ja eteenpäin maailmalle NHL:ään saakka. Mukana seurasivat alkoholi, juhliminen ja lopulta myös huumeet. Menestys kaukalossa koitui lopulta Jantusen kohtaloksi, kun seurat eivät pystyneet luopumaan arvokkaasta, päihderiippuvaisesta pelaajastaan.

Läpi helvetin on trillerimäinen tositarina Marko Jantusen vaiheikkaasta peliurasta, päihteiden sävyttämästä yksityiselämästä ja viimeisestä toivosta.

Mielestäni on hienoa, että tämä tarina on laitettu kansien väliin. Hienointa on tietenkin se, että Jarna hakeutui hoitoon viime hetkellä ollessaan jo kuilun reunalla. On kuitenkin myös merkittävää, että teoksen myötä tuodaan esiin suomalaisen jääkiekkoilunkin pimeää puolta ja päihteidenkäyttöä huippu-urheilussa. Kirja toi mieleeni paljon muistoja niin jääkiekkofanina kuin lätkäjoukkueiden bileissä pyörineenäkin.

On yleisesti tunnustettava tosiasia, että kendoporukoissa osataan juhlia. Kaikki eivät tietenkään ole kuten Jantunen ja ilmesty treeneihin humalassa tai peleihin krapulassa, mutta en ole tavannut kiekkoilijaa, joka sylkisi kuppiin silloin kun viihteelle lähdetään. On myönnettävä, että lätkänpelaajat ovat helvetin hauskaa bailuseuraa. Saatetaan lähteä spontaanisti taksilla Helsingistä Tampereelle, välillä käydään ensiavussa paikkaamassa kolahtanutta päänuppia ja lopulta päädytään isolla metelillä hotellin uima-allasosastolle jatkoille.

Olen nähnyt jonkin verran lääkkeiden, pääsääntöisesti unilääkkeiden, väärinkäyttöä niissä piireissä. Ainakin kymmenisen vuotta sitten se oli yllättävän yleistä. Jantusen tarina todistaa, miten surullisen lyhyt matka lopulta on hotellin sviitissä Dom Perignon -pullo kainalossa heräämisestä huumehelvettiin, perikatoon ja kadulle. Luin teosta kyynel silmässä.

Kirja herättää myös monia kysymyksiä: Kuinka pitkälle Marko olisi urallaan yltänyt, jos ei olisi luovuttanut rapakon takana, lyönyt laimin harjoittelua luottaen pelkkään lahjakkuuteensa tai jos hänet olisi työnantajien toimesta ohjattu aiemmin katkolle?

Kouluarvosanaksi teokselle annan 10- ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka seuraavat jääkiekkoa sekä myös heille, joiden läheinen kamppailee päihderiippuvuuden kanssa.

Olen tässä reilun kuukauden aikana ymmärtänyt, ettei etukäteen voi mitenkään ennakoida, millaiseksi arki pienen vauvan kanssa muodostuu. Lapset ovat yksilöitä, erilaisia, aivan kuten raskaudetkin. Toiset pienokaiset nukkuvat vartin pätkissä tai itkevät yöt läpeensä kun taas toiset vetelevät hirsiä yhdellä tehokkaalla ruokailulla. Jotkut uinuvat vain liikkuvassa autossa tai ainoastaan päivisin. Toiset haluavat olla koko ajan sylissä siinä missä muut viihtyvät itsekseen lattialla pitkiäkin aikoja.

Meillä arki on lähtenyt rullaamaan oikein mukavasti. Päiviin on jo muodostunut jonkinlaisia rutiineja. Elämä on tietenkin erilaista kuin koskaan ennen. Olen joutunut esimerkiksi arvioimaan uudelleen asioiden tärkeysjärjestyksen. Olen myös oppinut nauttimaan pienistä hetkistä, kuten siitä, jos saan syödä aamupuuroni lämpimänä. Olen myös tullut eteväksi ennakoimaan asioita ja tekemään kaikkea samanaikaisesti. Vaikkapa näin:

Harjata hiukset vai käydä vessassa?
Vastaus: harjata hiukset samalla kun käy vessassa.

Katsoa televisiota avomiehen kanssa vai nukkua?
Vastaus: torkkua vieressä kun toinen katsoo televisiota.

Tärkein oivallukseni on, että aina pitää syödä, käydä vessassa, peseytyä, siivota ja nukkua kun siihen on mahdollisuus. Kaikki muu on ekstraa.

Mistä arkipäivämme sitten koostuvat?

Yö ja aamu

Menen iltaisin nukkumaan yhdeksältä tai ihan viimeistään kymmeneltä, koska alkuyöstä saan ainoan pidemmän unipätkän. Toisinaan tämä saattaa olla jopa kuusi tuntia, mutta yleensä kolme. Aamuyöstä noin yhdeksään saakka heräilen sitten keskimäärin puolentoista tunnin välein ruokkimaan vauvaa. Yksi ateriointi kestää puolesta tunnista neljäänkymmeneenviiteen minuuttiin. Sen aikana istun olohuoneen sohvalla katsomassa Netflixiä ja puoli seitsemän jälkeen Huomenta Suomea. Jos en katsoisi televisiota yöllä syöttäessäni, nukahtaisin istualteen tai alkaisin ajatella väsyneen itsetuhoisia ajatuksia.

Kahdeksan ja yhdeksän välillä jälkikasvuni ei enää suostu nukkumaan, joten minunkin on noustava sängystä. Koska menen illalla ajoissa vuoteeseen, saan tässä aikahaarukassa yhteensä unta jopa kahdeksan tuntia.

Pedattuani sängyn kiiruhdan keittiöön ja napsautan edellisenä iltana valmiiksi lataamani kahvinkeittimen päälle sekä laitan puuron keittymään. Teen pakolliset aamutoimet aina mahdollisimman nopeasti, koska vauva ei viihdy itsekseen sitterissä kovinkaan pitkiä aikoja.

Toisinaan saan syödä aamupuuroni rauhassa lehteä lueskellen ja toisinaan hotkin sen tunnin kuluttua liisteriksi jäähtyneenä.

Päivä

Kahdentoista maissa viimeistään lähdemme vaunulenkille, joka päättyy lähes aina ruokakauppaan. Yleensä vauva saattaa nukkua vielä lenkin jälkeen rattaissa kolmekin tuntia, mutta toisinaan herää samantien. Mikäli hän nukkuu, minulla on omaa aikaa. Se tarkoittaa, että syön lounasta, pesen pyykkiä, tyhjennän astianpesukoneen, luen sähköpostit, teen blogijuttuja, nukun päiväunet tai vaikkapa askartelen ristiäiskutsuja. En koskaan katso televisiota silloin kun voin tehdä jotain muuta, sillä saan istua syöttömaratonien aikaan ihan tarpeeksi sohvannurkassa.

Joskus täällä käy vieraita. Yllättävän moni ystävistäni on nimittäin myös äitiyslomalla tai muuten vain sellaisessa vuorotyössä, joka mahdollistaa päiväkahvittelun. Usein yhdistän tämän kyläilyn ulkoiluun, jonka jälkeen keitetään sumpit ja juoruillaan.

Iltapäivä ja ilta

Iltapäivällä teen ruokaa. Valmistan aina isomman satsin, jotta sitä riittäisi vähintäänkin seuraavan päivän lounaaksi. Yleensä avomieheni tultua kotiin töistä saan myös hetken itselleni. Silloin kirjoitan blogipostauksia valmiiksi, lepään tai lueskelen kirjaa (tulevaisuudessa tämä lienee se hetki kun suuntaan kuntosalille).

Iltaisin seitsemän-kahdeksan aikoihin alamme valmistautua yöpuulle menoon ja katsomme yhdessä hetken televisiota. Menen nukkumaan tosiaan aivan viimeistään kymmeneltä, yleensä jo aiemmin.

Sitten sama rumba alkaa alusta…