Kaikki eivät välttämättä tiedäkään, mutta kirjoitin ahkerasti (virtuaalista) päiväkirjaa vuosina 2005-2014. Ajattelinkin nyt aloittaa julkaisemaan satunnaisesti vanhoja kirjoituksiani sekä ”parhaita” paloja täällä blogissani. Lähinnä osoittaakseni, että vaikka olisi ollut holtiton nuori aikuinen, voi silti kasvaa ihan kohtalaisen täysipäiseksi kolmekymppiseksi.

Raapustin näitä aivopierujani Livejournal -nimisellä alustalla ja ystäväni kutsuivat sitä ”Pastori Keinosen livejournalismiksi” . (Kiitos vain, Repe!) Tämä tietenkin johtui siitä, että hain vuonna 2010 lukemaan teologiaa, mutta se on aivan toinen tarina se.

(”Kyllähän kirkkoisä Augustinuskin eli railakasta elämää kunnes ryhtyi munkiksi ja keksi perisyntiopin. Toisaalta luterilaisessa kirkossakin on niin paljon asioita pielessä, että en tiedä, haluanko mukaan moiseen oravanpyörään. — Pitäkööt pappiskoulunsa saatanan hurskastelijat.”)

Livejournalin sivuilla on lukuisia kuolemattomia (ja vähän arveluttavia) lausahduksiani, kuten:

• ”Vaikka Hartsa yritti varoittaa meitä dyynien nakuilijoista, järkytys oli valtava kun Lahden bingoseura ja ET-kerho pelasivat vastakkain rantalentopalloa. Ja kyllä, alasti.”
• ”En tiennyt, että televisioon voidaan ottaa niin paljon mauttomasti pukeutuvia keravalaisia samaan ohjelmaan.”
• ”Minä hölmö se kuvittelin, että kaikki joutuvat tilille vasta tuomiopäivänä, mutta täällä Vantaalla näyttäisi olevan tapana tuomita ihmisiä aina maanantaisin.”
• ”Olen päättänyt saada tarpeekseni sinkkuelämästä noin syyskuun puolenvälin tienoilla.”

Päätin kuitenkin aloittaa tämän muistojen tielle astumiseni viimeiseksi jääneestä Livejournal -kirjoituksestani, jonka olen raapustanut kuusi vuotta sitten…

25.8.2014: entisen minäni haudalla

Tämä on viimeinen Livejournal -kirjoitukseni.

Koska olen nykään melko taitava tekemään erilaisia kaavioita sekä presentaatioita, ajattelin tehdä tästä lähes kymmenestä päiväkirjavuodesta statistiikkaa ja hienoja pylväitä Power Point -esityksen muodossa.

Sitten muistin, että siihen tuhraantuu liikaa kallisarvoista aikaani. Sitä paitsi saan tehdä moisia aivan tarpeeksi työkseni.

Tämän jälkeen pohdin, että aion kaivaa legendaarisimmat lausahdukseni vuosien varrelta nokkelaksi kollaasiksi.

Sitten oivalsin, että kirjoitukseni eivät ole koskaan olleet etäisestikään nokkelia.

Tämän vuoksi päätin lopettaa Livejournal -urani hieman analysoimalla syitä, miksi 26 -vuotiaan naisen ei tulisi kirjoittaa julkista päiväkirjaa;

Se on noloa.

Toki Livejournalin kirjoittaminen on auttanut minua monessa elämäni pyörremyrskyssä (ja yhtä lahjakkaasti myös aiheuttanut niitä). Olen purkanut tuntojani puiden milloin voimassa olevaa parisuhdetta, milloin paria suhdetta. Olen kertonut lukuisista kohtaamisista ja vauhdikkaista seikkailuista. Olen tarinoinut siitä, kuinka monesti olen kävellyt walk of shamella kadottaen sinne niin itsekunnioitukseni kuin kenkänikin. Olen bailannut, juhlinut, ollut holtiton. Olen tehnyt kaikkea, mikä kuuluu nuoruuteen. Nauranut ja itkenyt. Hävennytkin. Kaikesta tästä olen kirjoittanut. Kirjoittaminen on ollut minulle harrastus, henkireikä, joka on auttanut minua analysoimaan niin itseäni kuin ympäröivää maailmaa (ja piikittelemään epämiellyttäviä ihmisiä).

Kuitenkin lukiessani kaikkia jorinoitani taaksepäin, en aina tunnista itseäni. Tämä on ollut osa minua 16 -vuotiaasta saakka. Ihminen muuttuu kymmenessä vuodessa. Nyt, aikuisuuden kynnyksellä, on aika päästää irti.

Minun ei tarvitse enää herätä vieraista pedeistä tunteakseni itseni halutuksi. Olen löytänyt kaiken rämpimisen jälkeen vihdoin sellaisen miehen, joka jostain käsittämättömästä syystä haluaa olla minun kanssani. Ja tätä parisuhdetta en halua pilata analysoimalla sitä julkisesti nettipäiväkirjassa.

Hyvästi.

PS.Kun jokin ovi sulkeutuu, toisaalla aukeaa ikkuna. Vaikka Livejournalin aika on ohi, en aio koskaan lopettaa kirjoittamista. Aion perustaa ihka oikean blogin. Siitä tulee lifestyle -blogi. Ilman tyyliä.

Minä olen nyt kolmen vuoden ikäinen äiti. Tänään tyttäreni nimittäin täyttää vuosia.

Hän ei ole enää mikään vauva, ei taapero, vaan lapsi. Hän osaa käydä vessassa, pestä hampaat ja kertoa ponnekkaasti mielipiteensä. Hän on mahtava, huumorintajuinen tyyppi, joka auttaa mielellään ruoanlaitossa, yrittää huijata lautapeleissä ja muistaa aina sanoa ”kiitos”.

Kolmevuotisen äitiyteni aikana hän on opettanut minulle paljon asioita ja auttanut minua löytämään itsestäni puolia, joita en tiennyt olevankaan.

esimerkiksi nämä asiat osaa ja ymmärtää kolmen vuoden ikäinen äiti

• Jaksan aina yllättyä siitä, miten monta lastenohjelman tunnaria ja -laulua osaan ulkoa.
• Minulla on (toisinaan) pidempi pinna kuin luulinkaan.
• Olen kehittynyt (toisinaan) taitavaksi neuvottelijaksi.
• Herään edelleen usein öisin rasahduksiin, vaikka tytär pääsääntöisesti nukkuukin hyvin nykyään.
• Olen oppinut, että Muumi -hedelmäpatukat ovat korvaamattomia ja niitä kannattaa olla aina taskussa. Monta tilannetta ja nälkäkiukkua on selätetty niillä. Myös lapsen.
• Olen tajunnut, että kolmevuotiaalla tyttärellä on norsun muisti. Omani sen sijaan alkaa haperoitua.
• Olen oppinut, että en ole se pullantuoksuinen mutsi, mutta osaan tehdä kiitettävästi kelvollista pannaria.
• Olen myös ymmärtänyt, että en ole myöskään ns. leikkipuistomutsi, mutta osaan kiitettävästi käydä HopLopissa.
• Olen huomannut, että tyttärelleni on kehittynyt tarkka maku vaatteiden suhteen ja hän todellakin valitsee vaatepartensa itse. Tämä on ollut vaikeaa hyväksyä, mutta niin kauan kuin hän pukeutuu sään mukaisesti, pukeutukoot miten lystää. Sehän on vain hieno asia, että haluaa ilmaista omia mieltymyksiään ja pitää niistä kiinni.
• Osaan (yleensä) varata päiväkotiin säänmukaiset varusteet ja pakata vaihtovaatteita mukaan.
• Olen ymmärtänyt, että jokainen lapsi on erilainen, joten on turha vertailla.
• Olen myös ymmärtänyt, että jokainen vanhempi on erilainen, joten on turha vertailla.
• Tärkeintä on löytää oma tapa olla äiti tai isä.

Varmasti kaikki vanhemmat sanovat näin, mutta tunnen päivittäin ylpeyttä siitä, kuinka valtavan voimakastahtoinen, hurjan huumorintajuinen ja ihanan itsenäinen pieni ihminen tyttäreni on. En voi käsittää, että olen (toki yhdessä mieheni kanssa) tuonut tähän maailmaan jotain noin hienoa ja ainutlaatuista.

Kaksi vuotta sitten kirjoitin aiheen tiimoilta seuraavaa:

”Kaikille tuleville äideille haluan sanoa, että se vauvavuosi menee ohi juuri niin nopeasti kuin kaikki varoittelevat. Joillekin se on hyvä asia ja toisille hirveän haikeaa. Itselleni se oli jotain siltä väliltä. Tavallaan olen suunnattoman iloinen, että lapseni kasvaa ja oppii ilmaisemaan itseään myös verbaalisesti, ettei minun tarvitse arvailla, onko kylmä, kuuma, väsymys, nälkä, kakat housussa vai jotain muuta. Toisaalta taas onhan se hassua, että hän ei olekaan enää pieni avuton rääpäle, vaan ihan oma persoonansa, jolla on voimakas luonne ja nauravaiset silmät.

Minulla on vielä ihan hirveästi opittavaa äitiydestä, mutta tyttäreni on onneksi valtavan hyvä opettaja. Toivon, että saamme vielä lukemattomia yhteisiä vuosia.”

Komppaan vuoden 2018 itseäni ja totean tähän loppuun, että minulla on vieläkin hirveästi opittavaa äitiydestä, mutta tyttäreni on onneksi edelleen valtavan hyvä opettaja. Me kasvamme yhdessä. Meillä on omat juttumme ja hänellä on omat juttunsa myös, isin, isovanhempien ja serkkujenkin kanssa. Se on suuri rikkaus ja olen todella kiitollinen, että tyttärelläni on elämässään niin paljon tärkeitä ihmisiä.

Lue myös:

Yhden vuoden ikäinen äiti

Kolmen kuukauden ikäinen äiti

Seuraa myös Instagramissa: @Sarkasmiajashampanjaa