Hae
Sarkasmia ja shampanjaa

Viikko kipeänä ja koronatesti

Minua Instagramissa seuraavat tietävätkin jo, että olen kipeänä. Oireet alkoivat tiistaina. Tai kenties jo maanantai-iltana tunsin oloni vähän omituiseksi. Epäilin heti, että minulla on korona. Oireita oli muun muassa pään- ja silmien särky, lihaskivut, alkuviikolla sahaava lämpö, vatsavaivat, ruokahaluttomuus, väsymys, voimattomuus, tukkoisuus sekä yskä.

eipä sitten muuta kuin drive in-koronatestiin

Menin koronatestiin keskiviikkona. Digiklinikalta lähetteen saatuani ajoin Itäkeskuksen Puhoksen parkkipaikalla olevaan Mehiläisen tarkastuspisteeseen. Olin varautunut ruuhkaan, mutta siellä oli vain yksi onneton potentiaalinen koronapotilas lisäkseni.

Odotin autossani kymmenisen minuuttia kunnes täyteen suojavarustukseen pukeutunut hoitaja saapui. Avasin ikkunan. Hän käski minun ensin niistää ja pyysi sitten katsomaan viistosti häneen päin, kallistamaan päätäni taakse sekä sulkemaan silmäni. Sitten en tiedä, mitä tapahtui, mutta mielestäni hän työnsi puolimetrisen pumpulipuikon sieraimeeni ja voin vannoa, että hän tökki sillä silmämunaani hetken. Hän ilmoitti, että minulle soitetaan, jos tulos on positiivinen ja että sen valmistumisessa kestää 2-3 päivää. Purskahdin itkuun ja lähdin kotiin.

kerrottuani koronaepäilystä minua kohdeltiin kuin spitaalista

Odottaminen oli pahinta. Yhtäkkiä minua kohdeltiin kuin spitaalista. Tuntui, että kaikki lähipiirin ihmiset kyselivät syyttävästi, ketä olen nähnyt ja onko mieheni ollut jossain ja kenen kanssa lapseni on leikkinyt. Olemme olleet etätöissä maaliskuun puolivälistä saakka. Lapsemmekaan ei ole ollut sen koommin päivähoidossa.

Minä olen viimeisen kuukauden aikana käynyt muutaman kerran toimistolla pakkaamassa pari lähetystä välttäen kuitenkin ihmiskontakteja. Olen myös käynyt kaupassa ja maanantaiaamuna, kun oireet eivät olleet vielä alkaneet, kävin tyttären kanssa neuvolassa. Lisäksi olen käynyt kävelyllä hiljaisilla metsäreiteillä satunnaisesti. Siinä kaikki.

Testitulos oli kuitenkin onneksi negatiivinen. Joku kummallinen noroviruksen, flunssan ja migreenin fuusio tämä kuitenkin on, eikä se ole vielä näin sunnuntainakaan hellittänyt. Minusta on kuitenkin valtavan epäreilua, että juuri minä sairastuin, oli korona tai ei. Minä, joka en ole järjestänyt brunssia, grilli- tai syntymäpäiväjuhlia, matkustanut mökille, nähnyt sukulaisia, antanut lapseni leikkiä muiden lasten kanssa tai nähnyt yhtäkään ystävää paitsi Zoomin välityksellä. Olen kärvistellyt puolitoista kuukautta etätöissä koko perheen voimin järkyttäen sekä mielenterveyttäni että avioliittoani.

Ja miksi? Jotta yskisin keuhkoni pihalle ja ripuloisin ämpäriin? Eikä tämä himpskatin tauti edes (testin mukaan) ole vielä koronaa nähnytkään, joten se kärsimys on sitten vielä edessä.

rakkautta ja piikkilankaa

Minulla on tässä vuoteenomana ollessani ollut aikaa ajatella, vaikka tuntuukin, että aivoni ovat toimineet puoliteholla viimeisen viikon.

Suurimpia rakkaudenosoituksia näin korona-aikaan vaikuttaisi olevan, että vie lapsen ulos leikkimään, tyhjentää astianpesukoneen tai antaa toisen nukkua. Tässä tilanteessa huomaan itse kuitenkin, että ne pienet arkiset rakkaudenosoitukset eivät enää riitä. Kaipaan enemmän fyysistä läheisyyttä (ilman oletusta petipuuhista). Tarvitsen sitä, että minulle myös kerrotaan, että kaikki järjestyy ja että olen edelleen arvokas ja rakas, vaikka koronan takia kaikilla on pinna kireällä koko ajan.

Juteltuani ystävieni kanssa olen tullut siihen lopputulokseen että tässä koronakriisissä ei ole kovinkaan paljon voittajia. Ainakaan omassa tuttavapiirissäni. Muutama parisuhde on jo päättynyt eroon ja puolisoista on paljastunut uusia epämiellyttäviä puolia. Myönnettäköön, että ei tämä tilanne ole itsestänikään tuonut niitä parhaita piirteitä esiin.

Monissa kodeissa puhumattomuus on kuin iso kuilu, joka kasvaa kasvamistaan. Käytös, joka on aiemmin tulkittu rauhallisuudeksi, vaikuttaa nyt yksiselitteisesti tunnekylmyydeltä ja empatiakyvyn puutteelta. Ihmiset, jotka normaalisti eivät kotioloissa juo juurikaan alkoholia, ovat alkaneet tissutella. Yksin asuvat ovat yksinäisiä ja muut haluaisivat olla yksin. Epäilemättä myös sekä henkinen että fyysinen väkivalta on kodeissa lisääntynyt. Ahdistaa, kun ei tiedä, koska tämä oikein loppuu.

Koronakriisi vaikuttaa väistämättä jokaiseen meistä vielä pitkän aikaa. Itse olen tehnyt sellaisen linjauksen, että globaali pandemia ei ole oikea aika tehdä minkäänlaisia suuria päätöksiä.

Seuraa myös Instagramissa @sarkasmiajashampanjaa

Lue myös: 

Ajatuksia ja ahdistusta koronan aikaan

Pysykää nyt v**** kotona s******

Ajatuksia ja ahdistusta koronan aikaan

Tämä koronakriisi on saanut sosiaalisen median käyttöni muuttumaan radikaalisti. Ensimmäisinä neljän seinän sisällä vietettyinä viikkoina henkilökohtainen ruutuaikani kasvoi valtavasti, mutta nyt se on puolestaan vähentynyt merkittävästi.

Syy: olen pettynyt ihmiskunnan typeryyteen

En yksinkertaisesti jaksa katsoa Instagram-storeja, joissa ihmiset käyvät kuntosaleilla, lähettävät lapsensa virpomaan tai leikkimään naapurin pihalla, käyvät ystävien kanssa pelaamassa tennistä tai grillaamassa ja menevät vanhempiensa luo pääsiäisillalliselle. Aivan kuin tässä ei elettäisi poikkeusaikaa lainkaan. He puolustelevat sitä sanoen, että alle 10 hengen kokoontumiset on sallittu ja mielenterveys kärsii kotona kökkimisestä.

Kuitenkin hallitus on ohjeistanut välttämään kaikkea sosiaalista kanssakäymistä, joka ei ole välttämätöntä.  Kyllä minunkin mielenterveyteni kärsii ja kyllä minunkin on vaikeaa olla neljän seinän sisällä näkemättä ystäviä tai sukulaisia muuten kuin verkon välityksellä. Tämä on perseestä, mutta se nyt on vaan kestettävä.

Illalliskutsujen järjestäminen tai kaverin luona hengailu eivät ole välttämättömyyksiä, vaan ne ovat keskisormen näyttö lääkäreille ja sairaanhoitajille, jotka joutuvat tämän epidemian kanssa taistelemaan päivittäin asettaen itsensä sekä läheisensä tartuntavaaraan.

Tokihan on jokaisen oma asia, miten näitä rajoituksia ja ohjeita tulkitsee tai haluaa noudattaa. Toivon kuitenkin hartaasti, että tämmöiset välinpitämättömät idiootit eivät sitten vakavasti sairastuessaan täytä tehohoidon kapasiteettia, vaan jäävät mielummin edes silloin ihan sinne omaan kotiin makaamaan hengenahdistuksissaan.

kyllä minunkin mielenterveyteni on koetuksella

Tämä vapauden rajoittuminen ei ole kenellekään helppoa. Minustakin se on tuonut esille piirteitä, joista en ole ylpeä. Paitsi että olen ollut aika-ajoin syvissä vesissä ja väsynyt, olen myös ollut tavallista räjähdysherkempi. Jatkuva epäjärjestys vituttaa, lapsen uhmaikäiset kiukkukohtaukset vituttaa, ruoanlaitto vituttaa, epätietoisuus vituttaa, lumisade vituttaa, auringonpaistekin vituttaa ja eniten vituttaa se, että kaikki vituttaa.

Pitäisi jaksaa ulkoilla, innostua keväästä, pitää yllä normaalia päivärytmiä, keksiä tekemistä, olla lukematta uutisia ja ajatella positiivisesti. Pitäisi käydä aamulla siirtymäriitiksi reippaalla kävelyllä, jaksaa keittää aamupuurot ja vaihtaa normaalit vaatteet työpäivän ajaksi.  Monesti makaan kuitenkin sohvalla lamaantuneena hiukset takussa syöden suklaata tai hapankorppuja, vellon maailmanlopussa enkä halua puhua kenellekään. Ruokahaluni vaihtelee täydellisestä syömättömyydestä ylensyöntiin. Välillä aamuisin on mahdottoman vaikeaa nousta sängystä. Yleensä nämä fiilikset onneksi unohtuu ryhtyessäni päivän töiden pariin.

Toki on myös päiviä, jolloin siivoan tarmokkaasti, kokkaan koko viikon ruoat valmiiksi, jaksan puuhailla pihalla, käydä tuntikausien kävelyllä ja tehdä lapsen kanssa temppuradan. Näinä hetkinä käyn suihkussa, kampaan hiukset, laitan kosteuttavaa seerumia naamaan ja vaihdan yöpuvun pois. Silloin jaksan ajatella, että kesään mennessä helpottaa ja yritetään nyt kestää päivä kerrallaan. Silloin jaksan olla kiitollinen työpaikasta, tyttärestä, aviomiehestä, omasta kodista sekä terveydestä ja järjestää etätreffejä ystävien kanssa.

olen huono koronamutsi

Olen tässä tilanteessa huomannut, että en ole oikeastaan kovin hyvä äiti silloin kun joudun olemaan 24/7 perheen kanssa. Vaikka yritän tsempata, synkkyys ottaa toisinaan vallan. Minun on vaikeaa hoitaa konfliktitilanteita lapsen kanssa itkemättä. En osaa olla jämäkkä aikuinen tässä tilanteessa, kun sellaista juuri kaivattaisiin. Onneksi meillä on kotona edes yksi lehmänhermoinen vanhempi, mutta hänenkin kantokyvyllään on raja. Vaikka molemmat yritämme parhaamme mukaan sopeutua tilanteeseen, tyhjentää astianpesukonetta, laittaa pyykkejä, joustaa, kerätä leluja, ulkoilla lapsen kanssa, tehdä ruokaa ja antaa tilaa, tulee tiuskittua pienistäkin asioista puolin ja toisin. En muista, että täällä olisi koskaan puhuttu niin rumasti toisillemme kuin nyt. Ja sitten oltu puhumatta. Menetän myös malttini tyttärelleni päivittäin ja saatan korottaa ääntäni. Sitä ei tapahdu melkein koskaan normaalissa arjessa. Sekin itkettää, hävettää ja vituttaa.

Tämä on nyt sellainen asia, jota ei varmasti taas saisi sanoa ääneen, mutta hetkittäin olen kateellinen sinkkuystävilleni, jotka saavat olla ylhäisessä yksinäisyydessään tässä tilanteessa. Varmasti monet muut perheelliset koronapesässä kotoilijat ovat täysin päinvastaisella kannalla. Ehkä tullaan näkemään jonkin verran niin sanottuja ”karanteenivauvoja”. Silti uskon vahvasti, että tämä eristäytyminen tulee ennemmin näkymään avioerotilastoissa. En myöskään jaksa uskoa, että kenelläkään olisi oikeasti niin auvoisaa ihan vaan oman perheen kanssa kellon ympäri. Kuukausikaupalla.

Tämä kaikki on saanut minut pohtimaan, haluanko koskaan tuoda lisää lapsia tähän maailmaan. Alan entistä enemmän kallistua sille kannalle, että meidän perheen lapsiluku on täynnä. Kirjoitin jo vähän aiheesta viime kesänä.

Toivottavasti siellä ruutujen toisella puolella on edes joku, jolla on samankaltaisia ajatuksia sekä vaikeita tunteita tässä tilanteessa. Lopulta aina ”kyllä kaikki järjestyy” -tematiikka voittaa omassa mielessäni, mutta väsymys, ärtymys ja inhottavat ajatukset vievät valtavasti tilaa ja energiaa, vaikka yritänkin parhaani mukaan löytää niitä hopeareunuksia, ulkoilla ja pitää jonkinlaista päiväjärjestystä yllä.