Hae
Sarkasmia ja shampanjaa

Poimintoja päiväkirjasta

Kaikki eivät välttämättä tiedäkään, mutta kirjoitin ahkerasti (virtuaalista) päiväkirjaa vuosina 2005-2014. Ajattelinkin nyt aloittaa julkaisemaan satunnaisesti vanhoja kirjoituksiani sekä ”parhaita” paloja täällä blogissani. Lähinnä osoittaakseni, että vaikka olisi ollut holtiton nuori aikuinen, voi silti kasvaa ihan kohtalaisen täysipäiseksi kolmekymppiseksi.

Raapustin näitä aivopierujani Livejournal -nimisellä alustalla ja ystäväni kutsuivat sitä ”Pastori Keinosen livejournalismiksi” . (Kiitos vain, Repe!) Tämä tietenkin johtui siitä, että hain vuonna 2010 lukemaan teologiaa, mutta se on aivan toinen tarina se.

(”Kyllähän kirkkoisä Augustinuskin eli railakasta elämää kunnes ryhtyi munkiksi ja keksi perisyntiopin. Toisaalta luterilaisessa kirkossakin on niin paljon asioita pielessä, että en tiedä, haluanko mukaan moiseen oravanpyörään. — Pitäkööt pappiskoulunsa saatanan hurskastelijat.”)

Livejournalin sivuilla on lukuisia kuolemattomia (ja vähän arveluttavia) lausahduksiani, kuten:

  • ”Vaikka Hartsa yritti varoittaa meitä dyynien nakuilijoista, järkytys oli valtava kun Lahden bingoseura ja ET-kerho pelasivat vastakkain rantalentopalloa. Ja kyllä, alasti.”
  • ”En tiennyt, että televisioon voidaan ottaa niin paljon mauttomasti pukeutuvia keravalaisia samaan ohjelmaan.”
  • ”Minä hölmö se kuvittelin, että kaikki joutuvat tilille vasta tuomiopäivänä, mutta täällä Vantaalla näyttäisi olevan tapana tuomita ihmisiä aina maanantaisin.”
  • ”Olen päättänyt saada tarpeekseni sinkkuelämästä noin syyskuun puolenvälin tienoilla.”

Päätin kuitenkin aloittaa tämän muistojen tielle astumiseni viimeiseksi jääneestä Livejournal -kirjoituksestani, jonka olen raapustanut kuusi vuotta sitten…

25.8.2014: entisen minäni haudalla

Tämä on viimeinen Livejournal -kirjoitukseni.

Koska olen nykään melko taitava tekemään erilaisia kaavioita sekä presentaatioita, ajattelin tehdä tästä lähes kymmenestä päiväkirjavuodesta statistiikkaa ja hienoja pylväitä Power Point -esityksen muodossa.

Sitten muistin, että siihen tuhraantuu liikaa kallisarvoista aikaani. Sitä paitsi saan tehdä moisia aivan tarpeeksi työkseni.

Tämän jälkeen pohdin, että aion kaivaa legendaarisimmat lausahdukseni vuosien varrelta nokkelaksi kollaasiksi.

Sitten oivalsin, että kirjoitukseni eivät ole koskaan olleet etäisestikään nokkelia.

Tämän vuoksi päätin lopettaa Livejournal -urani hieman analysoimalla syitä, miksi 26 -vuotiaan naisen ei tulisi kirjoittaa julkista päiväkirjaa;

Se on noloa.

Toki Livejournalin kirjoittaminen on auttanut minua monessa elämäni pyörremyrskyssä (ja yhtä lahjakkaasti myös aiheuttanut niitä). Olen purkanut tuntojani puiden milloin voimassa olevaa parisuhdetta, milloin paria suhdetta. Olen kertonut lukuisista kohtaamisista ja vauhdikkaista seikkailuista. Olen tarinoinut siitä, kuinka monesti olen kävellyt walk of shamella kadottaen sinne niin itsekunnioitukseni kuin kenkänikin. Olen bailannut, juhlinut, ollut holtiton. Olen tehnyt kaikkea, mikä kuuluu nuoruuteen. Nauranut ja itkenyt. Hävennytkin. Kaikesta tästä olen kirjoittanut. Kirjoittaminen on ollut minulle harrastus, henkireikä, joka on auttanut minua analysoimaan niin itseäni kuin ympäröivää maailmaa (ja piikittelemään epämiellyttäviä ihmisiä).

Kuitenkin lukiessani kaikkia jorinoitani taaksepäin, en aina tunnista itseäni. Tämä on ollut osa minua 16 -vuotiaasta saakka. Ihminen muuttuu kymmenessä vuodessa. Nyt, aikuisuuden kynnyksellä, on aika päästää irti.

Minun ei tarvitse enää herätä vieraista pedeistä tunteakseni itseni halutuksi. Olen löytänyt kaiken rämpimisen jälkeen vihdoin sellaisen miehen, joka jostain käsittämättömästä syystä haluaa olla minun kanssani. Ja tätä parisuhdetta en halua pilata analysoimalla sitä julkisesti nettipäiväkirjassa.

Hyvästi.

PS.Kun jokin ovi sulkeutuu, toisaalla aukeaa ikkuna. Vaikka Livejournalin aika on ohi, en aio koskaan lopettaa kirjoittamista. Aion perustaa ihka oikean blogin. Siitä tulee lifestyle -blogi. Ilman tyyliä.

Ilmastonmuutos aiheuttaa myös asumisahdistusta -voisinko muuttaa pienempään asuntoon?

Ilmastonmuutos näyttäisi aiheuttavan myös asumisahdistusta ja olenkin alkanut harkita mahdollisuutta pienempään asuntoon joskus tulevaisuudessa. Minua on viime kuukausien aikana alkanut piinata asuinneliöidemme määrä hämmentävän paljon. Olen tosissani miettinyt, tarvitsemmeko näin paljon tilaa.

Perheeseemme kuuluu kolme ihmistä. Meillä on kolme makuuhuonetta, sauna, piha, olohuone ja iso keittiö, kaksi televisiota, kaksi ruokapöytää ja kaksi sohvaa. Mietin muutenkin jatkuvasti pieniä ja isompiakin askelia ekologisempaan elämään. Voisinko pyöräillä enemmän? Ostaa vähemmän? Jättää lihan ja maitotuotteet kokonaan? Asua tiiviimmin?

Muutin tähän asuntoomme kantakaupungista kerrostalokaksiosta, jonka jaoin kämppiksen kanssa ja jossa oli postimerkin kokoinen keittiö. En ole asunut näin väljästi sitten lapsuuden. Ensin olin innoissani kaikesta kaappitilasta, varaavasta takasta, saunasta, valtavasta keittiöstä ja takapihasta, autotallistakin, mutta nyt se kaikki on alkanut tuntua jotenkin liioittelulta.

ilmastonmuutos ja asumisahdistus -muutto pienempään asuntoon?

Tässä alla muutamia asioita, jotka vaikuttavat tähän asumisahdistukseeni ja syitä, miksi olen alkanut pohtia pienempään asuntoon muuttamisen mahdollisuutta:

  • Asunnossa on asunut kolme sukupolvea ja kaappien pohjalle sekä autotalliin on jäänyt vähän kaikkien kamoja. Pitäisi siivota kaikki kaapit ja laatikot, mutta se tuntuu ylivoimaiselta ponnistukselta.
  • Saunomme keskimäärin kerran viikossa. Talonyhtiön saunavuorokin riittäisi.
  • Vietin takapihalla aikaa viime kesänä vain muutamaan otteeseen. Oikeastaan senkin olemassaolo vain aiheuttaa päänvaivaa: jotain pitäisi tehdä, että se olisi viihtyisämpi. En kuitenkaan halua ostaa uusia kalusteita, koska vanhatkin ovat ehjät. Enkä ole todellakaan mikään viherpeukalo. Edellisetkin horsmat kuihtuneina ruukussaan muistuttavat viime kesästä ja siitä, että unohdin kastella niitä.
  • Meillä käy melko harvoin vieraita.
  • Vaikka olen tehnyt pääsääntöisesti kotoa käsin töitä ja muita kirjoitushommia viimeiset puoli vuotta, en ole kertaakaan istunut työhuoneessa työpöydän ääressä. Mies käyttää toki huonetta konsolin pelaamiseen, mutta saman voisi tehdä olohuoneessakin.
  • Takkaa lämmitämme ehkä kerran vuodessa. Siitäkin syntyvät pienhiukkaset ahdistavat.
  • Puhumattakaan siitä, että kaupungin laidalta tuntuu olevan pitkä matka ihan joka paikkaan.

Kun muutin tähän asuntoon, jossa mieheni jo asui, ilmoitin ponnekkaasti, että muutamme sitten vuoden sisällä lähemmäs keskustaa. Siitä on kohta neljä vuotta aikaa. Nykyään omistamme tämän silloin vuokraamamme asunnon, kuten olen kertonutkin. Kenties lähitulevaisuudessa siintävä putki- ja pintaremontti auttaa siihen, että asunto alkaa tuntua minullekin kodilta. Se ei kuitenkaan varmasti poista asuinneliöahdistusta.

Luonnollisesti rivitalonpätkässä esikaupungissa on myös puolensa. Meidän perheemme yksilöt tarvitsevat paljon omaa tilaa, enkä tiedä, miten arki sujuisi, jos muuttaisimme pienempään asuntoon. Alue on rauhallista ja keskuspuisto lähellä. Takapihalla on meidän istuttama omenapuu ja mieheni on leikkinyt lapsena samoilla pihoilla. Moinen on nykyään aika harvinaista.

Sitten on vielä huomioitava sekin, että haaveissa on mahdollisesti vielä lisääntyä joskus. Toisaalta siitäkään asiasta en ole enää aivan varma. Rehellisesti sanottuna en ole vakuuttunut, onko minua tehty monen lapsen äidiksi, kun välillä tuntuu, että hädin tuskin selviän tästä yhdenkään vanhemmuudesta kunnialla.

Onko siellä kenelläkään samankaltaisia ajatuksia? Asutteko väljästi vai tiiviisti? Haluaisitteko muuttaa isompaan tai pienempään asuntoon? Oletteko kokeneet asuinneliöahdistusta ilmastonmuutoksen vuoksi?

Lue myös:

Syksy 2024

Saako tätä sanoa ääneen?

Muistathan seurata minua myös Instagramissa: @Sarkasmiajashampanjaa