Olen näin syksyisin aikaansaavimmillani. Pidän siitä, että illat pimenevät eikä viheliäinen auringonvalo paljasta kaikkia kodin pinnoilla majailevia pölyhiukkasia ja siitä, että ihmiset ottavat itseään niskasta kiinni villin kesän jälkeen.

Ryhtiliikettä ainakin oman arjenhallintani osalta kaivataan, sillä minun pitäisi rykäistä tänä syksynä lähemmäs parikymmentä kurssia jos mielin valmistua ensi vuonna. Opetussuunnitelma on koulutusohjelmassani vaihtunut ja näitä vanhoja kursseja ei enää keväällä tarjota. Siksi minun on käytävä ne kaikki nyt. Riemukseni suurin osa on juuri niitä, joiden suorittamista aina lykkäsin myöhemmäksi, koska ei vaan huvittanut se kansantalous. (Vinkkinä muuten kaikille opiskeleville, että ”käyn ensin ne kivemmat kurssit” -taktiikka ei ole kovinkaan toimiva, koska sitten ne kaikki kamalimmat jää samaan nippuun.)

Voin siis jo näin etukäteen todeta, että koulunkäynti tulee olemaan minulle suurilta osin tahmeaa pakkopullaa. Odotankin varauksettoman innostuneena loka-marraskuun harmaata hämärää, jonka vietän luokkahuoneen kelmeässä valossa tilastollisten menetelmien parissa ja perjantai-iltoja yritystoiminnan rahoituksen kanssa kamppaillen. Toisaalta jokainen koululla vietetty hetki, oppitunti, tehtävä, ryhmätyö, tentti ja opintopiste vie minua lähemmäksi valmistumista.

Kuitenkin rutiininomainen arki on minulle tervetullutta vaihtelua tähän melko aikatauluttomaan äitiyslomailuun, jota on rytmittänyt lähinnä vauvan päiväunet. Tai no, olenhan tosiaan edelleen arkipäivisin kotona, mutta iltaisin ja viikonloppuisin saan tuntumaa aikuisopiskelijan todellisuuteen.

Vaikka minä nautin jollain tapaa ihan tavallisesta arjesta, elämässä jaksaa kuitenkin parhaiten silloin, kun on jotain hauskaa, jota odottaa. Senpä vuoksi päätinkin listata loppuvuodelta muutamia kivoja juttuja:

• Lähdemme syyskuussa sinne Lontooseen. Tätä odotan erityisen paljon, onhan se pienokaisen ensimmäinen lomamatka ulkomaille ja edellisestä visiitistäni tuohon suurkaupunkiin on jo kulunut lähes vuosikymmen.
• Thor Ragnarok saa ensi-iltansa 25.10. Olen odottanut tätä elokuvaa koko ikäni aika kauan.
• Samalla viikolla tulee myös teattereihin Tuntematon sotilas. Odotan mielenkiinnolla, millaista jälkeä tuosta klassikosta on saatu uudistettua Aku Louhimiehen käsissä. Ainakin elokuvan traileri on vakuuttava.
• Viinimessut järjestetään niin ikään tuolla samaisella viikolla 26.-29.10. Olen haaveillut niistä siitä saakka kun en viime vuonna raskauden takia voinut osallistua tuohon perinteiseen koko vuoteni kohokohtaan.
• Joulukussa minä täytän vuosia. Tosin en nyt tiedä, onko se mitenkään odottamisen arvoinen juttu. Itse asiassa vähän masentaa ajatella koko asiaa. Toki tämä syyslukukausi sitten päättyy kuun puolivälissä, joten sitä ainakin sietää odottaa. Ei sillä, että laskisin, mutta siihen on enää sata päivää ja risat.

Käsitän, että pelkästään viinimessujen venailulla ei opintorupeamasta selviä, joten oma reseptini tähän syksyyn on seuraavanlainen:

1. Huolellinen aikataulutus. Kuten olen tuonut jo rasittavissa määrin ilmi, olen melko taitava aikataulujen ja tehtävälistojen hallinnassa. Äitiyden ja opintopisteiden yhdistäminen vaatii hieman ennakointia sekä suunnittelua etukäteen ja tuon suunnitelman onnistunut noudattaminen puolestaan myös kurinalaisuutta.
2. Keskittyminen olennaiseen. Kun olen kotona, olen kotona ja kun olen koulussa, olen koulussa. Tiedän jo etukäteen, ettei siitä tule mitään, että yritän vääntää esseetä vauva kainalossa. Koulutehtäville on varattu oma aikansa ja silloin kun olen vauvan kanssa, teen korkeintaan kotitöitä. On myös tärkeää osata priorisoida. Tänä syksynä prioriteettini ovat perhe, opiskelu ja laadukas uni. Opin raskausaikana sen, ettei maailma tai ystävyyssuhteet kaadu siihen jos jää muutamat rapujuhlat välistä (tai jos kaatuu niin se ei sitten ollut mikään todellinen ystävä). Olen myös oppinut, että kavereita voi nähdä aivan hyvin kuntosalilla tai vaunulenkillä, jolloin saa näppärästi yhdistettyä liikunnan ja sosiaalisen elämän.

   

   

   
   
3. Puolison apu ja tukiverkosto. En voisi käydä iltaisin luennoilla, jos minulla ei olisi avomiestä, joka on tuolloin lapsen kanssa kotona. Olemme myös siitä onnellisessa asemassa, että sukulaisia asuu naapurissa, jolloin voimme myös viedä pienokaisen sinne hoitoon ja lähteä katsomaan sen uuden Thor -elokuvan.
4. Panostan hyvinvointiin. Kuten mainitsin, nukkuminen on prioriteettilistani kärjessä. Myös kevyt kuntoilu ja säännöllinen ateriarytmi ovat tärkeitä jaksamisen kannalta. Koska aika on kortilla, pyrin tänä syksynä suosimaan liikuntamuotoja, joita voin tehdä vauvan kanssa tai kotona tämän nukkuessa. Elixialla on esimerkiksi mainioita online -settejä. Hyvinvointiin kuuluu olennaisesti myös vapaa-aika ja siksi on tärkeää jättää kalenteriin edes yksi päivä viikosta, jolloin ei ole mitään ohjelmaa.
5. Päivä kerrallaan. Siitä ei tule mitään, jos ajattelen vain työn määrää kokonaisuutena. Se pitää pilkkoa. Joka päivälle on omat tehtävänsä ja keskityn suorittamaan niistä yhden kerrallaan.

Näillä eväillä siis lähden tähän loppuvuoteen. Aika näyttää, onnistunko. Rehellisyyden nimissä en kyllä tälläkään viikolla mennyt joka päivä kouluun.

Lue myös: Miksi syksy on paras vuodenaika?

Kirjoitin vuoden alussa ajatuksiani lähestyvästä synnytyksestä. Aivan kuten päätin, että en kirjoita mitään imetyksestä,päätin yhtä lailla olla paljastamatta likaisia yksityiskohtia synnytyskertomuksesta. Nyt kuitenkin ajan kullattua muistot, ajattelin pyörtää tuonkin päätökseni ja kertoa muutamia seikkoja tuosta elämääni melko perustavanlaatuisesti mullistaneesta tapahtumasta.

Minähän en siis oikeastaan valmistautunut synnytykseen millään tavalla paitsi siten, että kirjoitin paperilappusen, jossa luki, että haluan ehdottomasti kaikki mahdolliset kivunlievitykset. Tein myös eräänlaisen testamentin siltä varalta, että minulle käy huonosti. Se ei tainnut olla kyllä ihan juridisesti pätevä paperi, mutta kirjoitin siihen raskaushormoneissani muun muassa seuraavanlaisia asioita:

”Haluan, että lapsi saa kaikki rokotusohjelmaan kuuluvat rokotukset ”

”En missään nimessä tahdo, että lapsi elää elämäänsä tuntematta minua ja sukujuuriani. Senpä vuoksi vaadin, että olette sukuni kanssa säännöllisesti tekemisissä ja että lapsella on mahdollisuus oppia tuntemaan heidät, vaikka hänen elämässään olisikin esimerkiksi uusi (paha) äitipuoli.”

”Haluan, että lapselle luetaan Astrid Lingrenin tuotantoa.”

”Muumimukejani ei saa myydä, vaan tahdon että ne varjellaan laatikossa ja lapsi saa ne sitten kun on täysi-ikäinen.”

”Anteeksi että en jättänyt enempää rahallista perintöä, vaan perintö on enemmän henkistä laatua.”

”Haluan, että lapsen nimeksi tulee — Tämä toive on ehdoton ja lupaan palata kummittelemaan, mikäli sitä ei noudateta.”

No, ei siitä sen enempää. Palatakseni siihen itse synnytykseen, on tosiaan muutamia juttuja, joita haluan tuoda ilmi:

• Kaikki ei välttämättä tapahdu kuin elokuvissa. Olin maalaillut (kauhu)kuvia siitä, miten lapsivedet tulvivat ruuhkabussissa/kauppareissulla/keskellä yötä sänkyyn. En itse asiassa edes huomannut tuota lapsivesien menoa. Jonnekin oli tullut vain pikkiriikkinen reikä, josta vähän tiputteli. Kuulemma. Vedet lainehtivat ulos kunnolla vasta kun kalvot puhkaistiin aikalailla synnytyksen loppuvaiheessa.
• Perjantaiaamuna alkoi säännölliset supistukset. Pakkailin loput tavarat kaikessa rauhassa, siivoilin, kyttäsin tuntemuksia sekuntikellon kanssa, kävin suihkussa ja onnistuin ajelemaan sääret sekä bikinialueenkin joten kuten, koska en halunnut, että kätilö joutuu kaiken lisäksi katselemaan epäsiistiä tuheroa ja karvakinttuja. Varpaankynsiä en saanut leikattua. Olisi kannattanut, koska minua hävetti ne.
• Operaatio tosiaan käynnistyi perjantaina aamulla joskus seitsemän aikoihin ja lapsi syntyi sunnuntaina klo 23:05. Siitä voi itse kukin laskeskella sitä kärsimyksen määrää.
• Olen erittäin tyytyväinen päätökseeni ottaa kaikki kivunlievityskeinot. Tens -laite tosin ei kyllä hyödyttänyt yhtään mitään. Kyseessä on siis jonkinlainen sähköimpulsseja antava kapistus, joka laitetaan selän puolelle jollain tapaa tasoittamaan tuntemuksia. Kysyin, saanko laittaa sen lapsen isälle ja antaa hänelle sähköiskuja aina supistuksen tullessa, koska se olisi varmasti lievittänyt omaa kipuani enemmän. En saanut, eikä se ollut kätilön mielestä lainkaan hauska heitto.
• Jossain vaiheessa yritin vähän nukkua ja kuulin viereisestä synnytyssalista jonkun toisen tulevan äidin huudot. Kuulosti siltä kuin joku olisi raiskannut häntä kaktuksella. Rehellisyyden nimissä karjuin kyllä itse vähintään yhtä pahasti ilokaasumaskiini supistusten ollessa kivuliaimmillaan.
• Kamalinta synnytyksessä oli kuitenkin yllättäen spinaalipuudutuksen ja epiduraalikatetrin laitto. Toisaalta puudutukset auttoivat samantien, mutta niiden laittaminen oli ihan hirveää kun piti pysyä aivan paikoillaan, enkä kyennyt siihen. Lopulta anestesialääkäri tokaisi, ettei saa laitettua puudutuksia. Aloin tietenkin itkemään ja hytkymään kahta kauheammin. Sitten keräsin itseni keskittäen kaiken vähäisen energiani siihen, että en kavahtaisi jättiläisneulaa ja niin ne saatiin kuin saatiinkin paikoilleen. Sen jälkeen kaikki kivut olivat tipotiessään. Tilalle tuli jäätävä kokovartalokutina sekä täysin hallitsematon tunne isosta kakkahädästä supistusten tullessa.
• Minullahan latenssi eli avautumisvaihe ei ole vieläkään ohi  kesti pari vuorokautta. Oikeastaan se sai vasta sitten vauhtia alleen kun avomieheni lähti Hesburgeriin syömään. Tietenkin.
• Pelkäsin etukäteen, että haukun tuon miehen pataluhaksi synnytyksen edetessä, mutta en oikeastaan sättinyt häntä (omasta mielestäni) kovinkaan paljon. Mitä nyt totesin, että hänestä ei ole vittu mitään hyötyä ja että hän ei anna vesipulloa supistusten välissä tarpeeksi nopeasti. Hänen olisi myös pitänyt aavistaa, että nenäsuihke on vähissä ja varautua asiaan ostamalla apteekista uusi.
• Kun vauva on saatu puserrettua maailmaan, ei häntä muuten viedäkään jenkkityyliin minnekään huoneeseen, jossa on hirveästi muitakin vastasyntyneitä, vaan heti alusta asti pitää yrittää pärjätä ihan omillaan. Me saimme onneksi perhehuoneen, joten olimme siellä sitten kaksin ihmettelemässä rääpälettä keskellä yötä. Olin kieltämättä itse aika kujalla ja aloinkin heti kyynelehtimään, että olen paska mutsi kun en saanut pienokaista syömään. Avomiehelläni oli kuitenkin onneksi järki päässä. Hän oli heti hirveän luonteva isä minun sekoillessa ja pillittäessä vieressä. Ja tällä samalla kaavalla on kulunut jo puoli vuotta.