En ole vuosikausiin listannut ärsytyksen aiheita, joten päätin tehdä sen nyt. En enempää enkä vähempää siksi, että minun pitäisi parhaillaan kirjoittaa lopputyötä/tehdä asiakkaalle presentaatiota/mennä kauppaan/lähteä urheilemaan/tehdä mitä tahansa muuta järkevää kuin istua tässä sohvan nurkassa pieruverkkareissani näpyttämässä tätä tietokonetta ja juomassa noin sadatta kuppia sumppia, vaikka päätin taannoin rajoittaa kahvinjuontini kahteen kuppiin aamulla.

No, mutta itse asiaan. Viime aikoina minua on ottanut päähän seuraavat hommat:

Ihmisten kiittämättömyys vituttaa aina. Esimerkiksi meidän häissä joku kehtasi tulla valittamaan minulle, että bisse on loppu, vaikka Espanjasta luomutilalta raahattuja laatuviinejä oli toki vielä monta laatikkoa jäljellä sekä liuta muita juomia. Mitähän tämä henkilö kuvitteli, että minä olisin siinä vaiheessa iltahämärässä enää asialle voinut tehdä? Lähteä panemaan? (Olutta siis.)

Yleinen ajattelemattomuus ja itsekkyys pännii myös. Ihan tämmöisenä keksittynä hypoteettisenä eikä lainkaan tosielämästä otettuna esimerkkinä vaikka semmoinen tilanne, kun ihmiset tepastelevat sisälle lentokoneeseen. He, jotka ehtivät ensimmäisenä paikalle, sullovat ihan kaikessa rauhassa pussukat, nyssykät, läppärilaukun, ison vetolaukun, repun sekä pienen käsilaukkunsa ylös matkatavarahyllylle ja asettelevat takkinsa vielä kaiken päälle. Siinä voi sitten itse kukin miettiä, mihin ne 180 muun ihmisen samanmoiset mahtuvat.

Sitten kun joku epäonninen mattimyöhäinen yrittää tähän sinun omaan henkilökohtaiseen matkatavarahyllyyn laittaa jonkun veskan, todetaan kiukkuisena, ettei takkia saa rypistää ja pussukoissa on sitä paitsi särkyviä tavaroita.

Vanhan lentoemännän ystävällinen vinkki: pakkaa särkyvät esineet huolellisesti suojattuna ruumaan menevään matkalaukkuun tai kääri varovasti vaikka siihen rypistyvään takkiin ja sijoita edessä olevan istuimen alle. Muutenkin kaikki pienemmät reput, laukut ja ostoskassit mahtuvat ihan varmasti sinne penkin alle. Ja kas, näin olet ottanut myös muut ihmiset huomioon.

(Paitsi jos istut hätäuloskäynnin kohdalla, väliseinän takana tai koneen ensimmäisellä rivillä, sinun tulee sijoittaa kaikki käsimatkatavarat ylös matkatavarahyllylle.)

Nyt kun pääsin näihin lentoemäntäaiheisiin taas, on pakko mainita, että häiritsee myös ihmiset, jotka vähättelevät, ettei lentoemäntä voisi sammuttaa tulipaloa koneessa. Okei, nyt ei puhuta mistään massiivisesta moottoriroihusta koneen ulkopuolella, vaan esimerkiksi tilanteista, joissa saniteettitiloissa syttyisi roskis, jonkun läppäri alkaisi savuta tai vaikkapa uuni käryttää.

Näitä asioita harjoitellaan ja kerrataan säännöllisesti simulaattorissa ihan jokaisessa lentoyhtiössä. Sitä paitsi minä olen itse ollut mukana lennolla, jossa oli uunipalo ja tilanne hoitui oppikirjamaisesti ihan matkustamohenkilökunnan voimin.

Niin ikään ottaa päähän henkilöt, jotka kutsuvat matkustamohenkilökuntaa palvelijoiksi. (Terveisiä vaan Lontooseen Mimosalle, oot silti ihan kiva.)

Postauksessa olevat kuvat eivät liity aiheeseen. Kunhan halusin muistuttaa, ettei kannata ottaa elämää tai itseään liian vakavasti ja että minullakin on kavereita, vaikka olen tämmönen helposti ärsyyntyvä tyyppi. Eli toivoa on.

Ärsyttää myös sellainen ilmiö, että vaikuttajat tekevät kilpailevia yhteistöitä lyhyen ajan sisään. Minä ymmärrän kyllä, että monelle yhteistyöt on ainoa tulonlähde. Kuitenkin olen sitä mieltä, että ei ole hyvän markkinointitavan mukaista mainostaa maanantaina Storyteliä ja seuraavana keskiviikkona Bookbeatia. Tämä asenteeni juontaa juurensa promootio- ja tapahtumatuotantoaikoihini.

Alalla on nimittäin kirjoittamaton sääntö, että promoottori ei edusta samaan aikaan tai lyhyen ajan sisään kilpailevia brändejä.

Myös pikamuoti vituttaa ja hävettää. Ostin kaksi ja puoli vuotta sitten kengät, joista irtosi viime syksynä pohja. Hiljattain vein ne suutarille, joka nauroi, että ei niitä voi korjata, mitähän lie materiaalia edes ovat.

Hankin myös raskausaikana villakangastakin, josta meni heti vetoketju rikki. Käytin takkia silti kolme vuotta ja käytän edelleen, mutta totta puhuen se ei ole kovin lämmin. Tällä viikolla investoin kunnolliseen, lämmittävään, laadukkaaseen second hand-villakangastakkiin, enkä voisi olla onnellisempi.

Nolottaa myös kaikki ne viiden euron kertakäyttöiset polyesterirätit, joita olen joskus ostanut monessa eri värissä, kun en ole osannut päättää, minkä haluaisin. Nykyään ostan vain tarpeeseen, harkiten, laadukkaita materiaaleja ja käytettynä, jos mahdollista.

Aiemmin minua ovat ärsyttäneet:

Mielensäpahoittajan ärsytyslista

Mielensäpahoittajan ärsytyslista vol.2

Mielensäpahoittajan ärsytyslista vol. 3

Mielensäpahoittajan ärsytyslista vol 4

Minua ärsyttää myös:

Some-käyttäytyminen

Erilaisten pariskuntien some-käyttäytyminen

Masuasukki, paituli ja ketä meitä nyt oli

En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät petaa sänkyään ja muut epäsuositut mielipiteeni

Äitiyslomalla ketutti vähän kaikki

Toim.huom. En välttämättä enää tänä päivänä todellakaan jaksa ärsyyntyä kaikista näissä vanhemmissa kirjoituksissani mainituista vitutuksen aiheista. Osa niistä tuntuu nyt jopa melko naurettavilta. Olenhan nykyään seesteinen mutsi. Kulmat ovat sitä myöten hieman hioutuneet ja perspektiiviäkin saattanut tulla.

Edelleen minua pännii kuitenkin muun muassa typerät ihmiset, juhlapyhien kirjoittaminen isolla alkukirjaimella sekä yleinen lässyttäminen ja hössötys.

Että Vitun Ihanaa Lässynlää Lauantaita Just Sulle!

Ps. Anteeksi, että olen viime aikoina kiroillut poikkeuksellisen paljon blogissani, mutta en keksi muitakaan sopivia voimallisia täytesanoja, koska olen mielikuvitukseton ja vulgääri. Sitä paitsi yritän olla sadattelematta tyttäreni kuullen ja johonkin ne kirosanat on päästettävä purkautumaan, saatana.

*Kirjan arvostelukappale saatu kirjailijalta

Haluan kertoa tänään tarinan. En ole juurikaan puhunut tästä aiheesta, koska hävettää. Kuitenkin Emilia Salorannan kirjoittamassa teoksessa Päin punaista Anne Kukkohovin kyydissä 24/7 kehotetaan jo alkusanoissa menemään pois epämukavuusalueelta ja jakamaan rehellisesti jotain haastavaa omasta elämästään, aivan kuten Anne on tehnyt avatessaan menneisyytensä ja arpensa lukijoille. Tekstissä sanotaan näin:

”Toivon, että kirjan luettuasi mietit, mistä sinä olet selvinnyt. Jos siltä tuntuu, ilahtuisin, jos kertoisit tarinasi Instagramissa tai sosiaalisessa mediassa (#annehaaste). Näin me samalla avoimella taajuudella elävät voimme jatkossakin löytää toisemme.”

Siksi minä haluan kertoa omasta  peikostani, epävarmuudesta

Osallistuin taannoin yhteen markkinointihenkilöiden seminaariin. Olin saanut sinne kutsun ja ilmoittautunut niin kuin kaikki muutkin. Kun saavuin paikalle, minun nimeäni ei löytynytkään listalta. Semmoista sattuu. Se ei ollut mikään ongelma. Minulle kirjoitettiin passi käden käänteessä ja pääsin nauttimaan päivän puhujatarjonnasta. Kuitenkin tämä välikohtaus laukaisi jonkinlaisen huijarisyndrooman. Karkasin seminaarista kotiin ennen lounasta.

Mielessäni pyöri, että en kykene verkostoitumaan siellä ihmisten kanssa kun enhän minä ole mitään enkä kukaan. Eihän oma toiminimi ole edes oikea yritys ja kenen muun tittelinä muka on freelancer. Minun ei kuuluisi olla siellä. Kaikki muut näyttivät markkinointiguruilta ja varmasti tunsivat toisensa vähintäänkin LinkedInistä, mutta minä olen säälittävä luuseri.

Kun pohdin asiaa jälkeenpäin, oivalsin, että minulle on käynyt näin melko monesti. Usein jos menen tapahtumaan, jossa en etukäteen tunne ketään, minun on vaikeaa avata suuni. Haluaisin seistä nurkassa huomaamattomana tai paeta paikalta. Useinkin minusta tuntuu, että en kuulu joukkoon tai ansaitse olla paikalla. Ajattelen, että enhän minä ole mitään ja nuokin tuolla varmaan pohtivat, että ”mä oon nevöhööd susta”. Tai, vielä pahempaa, he tuntevatkin minut sekä villin nuoruuteni ja supisevat, että mitä tuokin lumppu täällä kehtaa naamaansa näyttää.

No, mutta mitäs vitun väliä sillä on, vaikka ajattelisivat mitä tai olisivat ajattelematta. 

Tämä ei ole sellainen asia, josta olisin jo selvinnyt täysin, mutta olen tietoisesti viime aikoina tehnyt töitä sen eteen, että olisin reippaampi moisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Joskus tapahtumatoimistossa työskennellessäni minulla oli samanlainen syndrooma kun menin asiakastapaamisiin. Muistan miettineeni, kuinka varmasti pöydän toisella puolella ajatellaan, että mikäs tytönheitukka sieltä oikein kipsuttelee. (Totta puhuen jotkut ajattelivatkin.)

Kuitenkin kerran eräs markkinointipäättäjä, joka oli kuulemma aiemmin naureskellut, että taas tänne ne pinup-tytöt tulee palaveeraamaan, sanoi minulle kiertueen loppuraporttia esitellessäni vilpittömästi olevansa ”erittäin vaikuttunut”. Se oli tuottajan urallani jonkinlainen käännekohta ja oivalsin, että en minä ole mikään tytönheitukka, vaan aivan helvetin kova luu näissä tapahtumahommissa.

Palatakseni vielä Päin punaista -kirjaan, on se rehellinen ja avoin kertomus vahvasta naisesta, joka pärjää elämässä kaikesta huolimatta. En tiennyt etukäteen juurikaan Annen uran varhaisista vaiheista, joten mielenkiinnolla ja hieman kauhistellen luin kertomuksia nuoren mallin edesottamuksista ulkomailla. Anne myös joutui itsenäistymään elämässään varhain ja kokemaan asioita, joita ei lapsen tarvitsisi koskaan joutua kokemaan. Kuitenkin nämä koettelemukset jalostivat hänestä itsenäisen naisen, joka uskaltaa myös ottaa riskejä.

Kiitos Anne, että jaoit elämäntarinasi kanssamme sekä Emppu, että kirjoitit sen elävällä tavalla kansien väliin. Minäkin haluan nyt haastaa lukijoitani pohtimaan #annehaaste turvin sosiaalisessa mediassa tai hiljaa mielessään asioita, joista ovat selvinneet.

PS. Instagramissa @sarkasmiajashampanjaa on sunnuntaihin 13.10.2019 saakka arvonta, jossa voit voittaa itsellesi Päin punaista Anne Kukkohovin kyydissä 24/7 -teoksen Annen ja Empun omistuskirjoituksilla.