Herään aamulla ani varhain ilman kellonsoittoa. Kuulostelen hiljaisuutta talossa. Lapset nukkuvat vielä. Nousen ääneti, etten herätä aviomiestäni. Laitan polviin asti ulottuvat villasukat jalkaan ja kietoudun pehmeään aamutakkiin. Tassuttelen kylpyhuoneen kautta keittiöön. Valkoinen lautalattia narisee hieman jalkojeni alla.

Kahvia juodessani katselen pihalle. Omenapuiden sato on jo kerätty ja vanha vaahtera pukeutunut syksyn väreihin. Muistelen alkusyksyn puutarhajuhlia, naurunremakkaa ja lyhtyjä, jotka valaisivat pihaa.

Ajatus karkaa kuluneeseen puolivuosikymmeneen. Muistan elävästi, kuinka viisi vuotta sitten istuin Pakilassa kuunnellen pihalta kantautuvaa lehtipuhaltimen vaimeaa hurinaa, haaveillen talvesta ulkomailla. Kukapa olisi osannut arvata, että tuo talvi muuttuisi yllättäen muutaman vuoden mittaiseksi.

Espanjassa oli loputon kesä ja leppoisa elämänrytmi, mutta miehen saadessa mahtavan työtarjouksen Lontoosta, siihen ei voinut olla tarttumatta. Sitä paitsi asuihan tuossa suurkaupungissa jo useampi läheinen ystäväkin. Päätös oli helppo.

Vasta kun pikku-Arvi ilmoitti tulostaan, päätimme palata Suomeen. Raskaus oli paljon helpompi kuin ensimmäinen. Siinä missä tytärtä odottaessani kärsin rajusta pahoinvoinnista neljä kuukautta, ei tätä huomannut kuin omituisista ruokahimoista sekä hiljalleen kasvavasta vatsasta. En ole koskaan ennen välittänyt appelsiineista, mutta silloin olisin voinut elää pelkästään niillä.

Synnytyskin sujui kuin tanssi verrattuna ensimmäiseen. Yrittäjänä minulla ei ollut tietenkään varaa pitkään äitiyslomaan. Onneksi sain kuitenkin järjestettyä kaiken niin, että hoidin pakolliset työt pikkuisen päiväuniaikaan isosiskon ollessa päiväkodissa.

Kun Arvi oli vuoden vanha, hänkin aloitti varhaiskasvatuksen piirissä. Samaan aikaan muutimme tänne Puu-Käpylään unelmieni taloon ja Helvi meni eskariin. Jotenkin elämä asettui vihdoin uomiinsa.

Pian toisen lapsen saamisen jälkeen minulle tuli valtava kaipuu takaisin taivaalle. Niinpä puolisen vuotta sitten lähdin taas lentoyhtiöön osa-aikaisesti. Miehellä on joustavat aikataulut. Saamme hyvin järjesteltyä arjen lentotöineen ja yrittäjyyksineen.

Se vaatii hieman ennakointia, kalenterin synkronointia. Siihen olemme tottuneet vuosien tuomalla rutiinilla. Kaikesta huolimatta tuntuu, että meille jää paljon yhteistä aikaa perheenä. Usein minun työviikkoni on vain nelipäiväinen.

Havahdun mietteistäni. Tänään ei kuitenkaan ole univormupäivä. Tänään puen päälle luottomekkoni sekä mustan mohair-villatakin, joka ulottuu aina pohkeisiin saakka.

Muut heräilevät hiljalleen. Hekin löytävät tiensä keittiöön. Huoneen maalaisromanttista sisustusta hallitsee ikivanha puuhella. Syömme puuroa suuren valkoisen pöydän ääressä.

Yläkerrassa on vain lasten makuuhuoneet, pieni kylpyhuone ja välitila, jota kutsumme leikkinurkaksi. Tässä talossa rakastan eniten olohuoneen valtavaa sohvaa, johon mahdumme kaikki loikoilemaan. Puutalossa on ihana tunnelma, enkä usko haluavani enää koskaan muuttaa.

Laittaudun valmiiksi muun perheen vielä aterioidessa. On minun vuoroni viedä lapset. Helvi yrittää auttaa kaksivuotiasta vaatteiden pukemisessa. Pikkuveli haluaa kuitenkin pukea päättäväisesti itse.

Kävelemme lähellä sijaitsevalle päiväkodille ihmetellen tietä reunustavia valtavia puita. Saatan myös ekaluokkalaisen kouluun. Hän vilkuttaa iloisena keltainen reppu selässä heiluen. Tunnen samanaikaisesti ylpeyttä ja haikeutta.

Hyppään Mäkelänkadulla raitiovaunuun kohti Töölöä. Mietin, että voisin hakea ison maitokahvin mukaan ennen kuin suuntaan työhuoneelle. Syksyinen aamu on kirpeä. Kiitän itseäni siitä, että laitoin ylleni vanhan punaisen villakangastakkini. Kumisaappaat olisivat ehkä olleet paikallaan, mutta nilkkurit saavat nyt ajaa saman asian.

Katselen ikkunasta ulos aamu-unista Helsinkiä miettien päivän aikataulua. Minun on tarkoitus kirjoittaa aamupäivä ja sitten käydä asiakkaan kanssa lounaspalaverissa, jonka jälkeen olisi yhdet kampanjakuvaukset. Haluan päästä ajoissa kotiin, ettei pienen koululaisen tarvitse olla yksin.

Ystävä laittaa viestin kysyen, lähdenkö illalla joogatunnille. Mieluusti, vastaan. Kiitän itseäni siitä, että tein edellisenä iltana ruoan valmiiksi. Raitiovaunun kolistessa jo pitkin Runeberginkatua hymyilen itsekseni miettien, miten onnellinen olenkaan.

Millainen on sinun unelmien aamusi viiden vuoden kuluttua?

En ole vuosikausiin listannut ärsytyksen aiheita, joten päätin tehdä sen nyt. En enempää enkä vähempää siksi, että minun pitäisi parhaillaan kirjoittaa lopputyötä/tehdä asiakkaalle presentaatiota/mennä kauppaan/lähteä urheilemaan/tehdä mitä tahansa muuta järkevää kuin istua tässä sohvan nurkassa pieruverkkareissani näpyttämässä tätä tietokonetta ja juomassa noin sadatta kuppia sumppia, vaikka päätin taannoin rajoittaa kahvinjuontini kahteen kuppiin aamulla.

No, mutta itse asiaan. Viime aikoina minua on ottanut päähän seuraavat hommat:

Ihmisten kiittämättömyys vituttaa aina. Esimerkiksi meidän häissä joku kehtasi tulla valittamaan minulle, että bisse on loppu, vaikka Espanjasta luomutilalta raahattuja laatuviinejä oli toki vielä monta laatikkoa jäljellä sekä liuta muita juomia. Mitähän tämä henkilö kuvitteli, että minä olisin siinä vaiheessa iltahämärässä enää asialle voinut tehdä? Lähteä panemaan? (Olutta siis.)

Yleinen ajattelemattomuus ja itsekkyys pännii myös. Ihan tämmöisenä keksittynä hypoteettisenä eikä lainkaan tosielämästä otettuna esimerkkinä vaikka semmoinen tilanne, kun ihmiset tepastelevat sisälle lentokoneeseen. He, jotka ehtivät ensimmäisenä paikalle, sullovat ihan kaikessa rauhassa pussukat, nyssykät, läppärilaukun, ison vetolaukun, repun sekä pienen käsilaukkunsa ylös matkatavarahyllylle ja asettelevat takkinsa vielä kaiken päälle. Siinä voi sitten itse kukin miettiä, mihin ne 180 muun ihmisen samanmoiset mahtuvat.

Sitten kun joku epäonninen mattimyöhäinen yrittää tähän sinun omaan henkilökohtaiseen matkatavarahyllyyn laittaa jonkun veskan, todetaan kiukkuisena, ettei takkia saa rypistää ja pussukoissa on sitä paitsi särkyviä tavaroita.

Vanhan lentoemännän ystävällinen vinkki: pakkaa särkyvät esineet huolellisesti suojattuna ruumaan menevään matkalaukkuun tai kääri varovasti vaikka siihen rypistyvään takkiin ja sijoita edessä olevan istuimen alle. Muutenkin kaikki pienemmät reput, laukut ja ostoskassit mahtuvat ihan varmasti sinne penkin alle. Ja kas, näin olet ottanut myös muut ihmiset huomioon.

(Paitsi jos istut hätäuloskäynnin kohdalla, väliseinän takana tai koneen ensimmäisellä rivillä, sinun tulee sijoittaa kaikki käsimatkatavarat ylös matkatavarahyllylle.)

Nyt kun pääsin näihin lentoemäntäaiheisiin taas, on pakko mainita, että häiritsee myös ihmiset, jotka vähättelevät, ettei lentoemäntä voisi sammuttaa tulipaloa koneessa. Okei, nyt ei puhuta mistään massiivisesta moottoriroihusta koneen ulkopuolella, vaan esimerkiksi tilanteista, joissa saniteettitiloissa syttyisi roskis, jonkun läppäri alkaisi savuta tai vaikkapa uuni käryttää.

Näitä asioita harjoitellaan ja kerrataan säännöllisesti simulaattorissa ihan jokaisessa lentoyhtiössä. Sitä paitsi minä olen itse ollut mukana lennolla, jossa oli uunipalo ja tilanne hoitui oppikirjamaisesti ihan matkustamohenkilökunnan voimin.

Niin ikään ottaa päähän henkilöt, jotka kutsuvat matkustamohenkilökuntaa palvelijoiksi. (Terveisiä vaan Lontooseen Mimosalle, oot silti ihan kiva.)

Postauksessa olevat kuvat eivät liity aiheeseen. Kunhan halusin muistuttaa, ettei kannata ottaa elämää tai itseään liian vakavasti ja että minullakin on kavereita, vaikka olen tämmönen helposti ärsyyntyvä tyyppi. Eli toivoa on.

Ärsyttää myös sellainen ilmiö, että vaikuttajat tekevät kilpailevia yhteistöitä lyhyen ajan sisään. Minä ymmärrän kyllä, että monelle yhteistyöt on ainoa tulonlähde. Kuitenkin olen sitä mieltä, että ei ole hyvän markkinointitavan mukaista mainostaa maanantaina Storyteliä ja seuraavana keskiviikkona Bookbeatia. Tämä asenteeni juontaa juurensa promootio- ja tapahtumatuotantoaikoihini.

Alalla on nimittäin kirjoittamaton sääntö, että promoottori ei edusta samaan aikaan tai lyhyen ajan sisään kilpailevia brändejä.

Myös pikamuoti vituttaa ja hävettää. Ostin kaksi ja puoli vuotta sitten kengät, joista irtosi viime syksynä pohja. Hiljattain vein ne suutarille, joka nauroi, että ei niitä voi korjata, mitähän lie materiaalia edes ovat.

Hankin myös raskausaikana villakangastakin, josta meni heti vetoketju rikki. Käytin takkia silti kolme vuotta ja käytän edelleen, mutta totta puhuen se ei ole kovin lämmin. Tällä viikolla investoin kunnolliseen, lämmittävään, laadukkaaseen second hand-villakangastakkiin, enkä voisi olla onnellisempi.

Nolottaa myös kaikki ne viiden euron kertakäyttöiset polyesterirätit, joita olen joskus ostanut monessa eri värissä, kun en ole osannut päättää, minkä haluaisin. Nykyään ostan vain tarpeeseen, harkiten, laadukkaita materiaaleja ja käytettynä, jos mahdollista.

Aiemmin minua ovat ärsyttäneet:

Mielensäpahoittajan ärsytyslista

Mielensäpahoittajan ärsytyslista vol.2

Mielensäpahoittajan ärsytyslista vol. 3

Mielensäpahoittajan ärsytyslista vol 4

Minua ärsyttää myös:

Some-käyttäytyminen

Erilaisten pariskuntien some-käyttäytyminen

Masuasukki, paituli ja ketä meitä nyt oli

En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät petaa sänkyään ja muut epäsuositut mielipiteeni

Äitiyslomalla ketutti vähän kaikki

Toim.huom. En välttämättä enää tänä päivänä todellakaan jaksa ärsyyntyä kaikista näissä vanhemmissa kirjoituksissani mainituista vitutuksen aiheista. Osa niistä tuntuu nyt jopa melko naurettavilta. Olenhan nykyään seesteinen mutsi. Kulmat ovat sitä myöten hieman hioutuneet ja perspektiiviäkin saattanut tulla.

Edelleen minua pännii kuitenkin muun muassa typerät ihmiset, juhlapyhien kirjoittaminen isolla alkukirjaimella sekä yleinen lässyttäminen ja hössötys.

Että Vitun Ihanaa Lässynlää Lauantaita Just Sulle!

Ps. Anteeksi, että olen viime aikoina kiroillut poikkeuksellisen paljon blogissani, mutta en keksi muitakaan sopivia voimallisia täytesanoja, koska olen mielikuvitukseton ja vulgääri. Sitä paitsi yritän olla sadattelematta tyttäreni kuullen ja johonkin ne kirosanat on päästettävä purkautumaan, saatana.