Selailen paljon erilaisia blogeja. Olen huomannut, että monet hyvinvointibloggaajat useinkin listaavat pieniä asioita, joista he tulivat päivän aikana onnelliseksi. Esimerkiksi näin:

”Bussi ei ollut myöhässä.” (Sehän on lähtökohta kaikelle joukkoliikenteelle, että ne kulkuneuvot on aikataulussa.)

”Tuntemattoman tyypin hymy metrossa.” (Kävikö mielessä, että se oli varmaan joku hullu?)

”Rauhassa nautittu aamukahvi ja vihersmoothie.” (Klishee.)

”Joulukoristeet kaupoissa. Niistä tulee joulumieli.” (Mielestäni joulumieli on kyllä jossain muualla kuin ostoskeskuksissa.)

”Ihanan tunnelmallinen kynttilänvalo.” (Siis pakkohan niitä on polttaa kun on niin perkeleen kylmää ja pimeää.)

Koska minä olen kaukana hyvinvointibloggaajan sielunmaisemasta, enkä tule onnelliseksi elämän pienistä iloista (paitsi jos ne on ostettu kultasepänliikkeestä), päätin tehdä listan asioista, jotka minua ovat ärsyttäneet viime aikoina:

• Ihmiset, jotka eivät millään ymmärrä, että joulu kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, aivan kuten pääsiäinen, juhannus, itsenäisyyspäivä tai vappukin.
• Harmaus. Minä olen tottunut siihen lapsuudessani, että jouluna on lunta.
• Tungos. Onneksi tein jouluostokset jo hyvissä ajoin niin vältyin pahimmalta.
• Jatkuvat raiskausuutiset. Yksikin tapaus on liikaa, oli siinä sitten syyllisenä kantasuomalainen tai maahanmuuttaja. Vituttaa muutenkin, että raiskaustuomiot maassamme on aivan liian kevyitä. Joudut linnaan jos teet veropetoksen, mutta jos raiskaat lapsen, saat vähän sakkoja.
• Ihmiset, jotka nousevat seisomaan lentokoneessa ennen kuin kapteeni on sammuttanut turvavyötä kuvaavan merkkivalon. Ensinnäkin, se ei ole turvallista ja toisekseen, et pääse koneesta kuitenkaan ulos sen nopeammin.
• Vaatteiden silittäminen. Miksei univormu voisi olla itsestään siliävää materiaalia?
• Jäätelöt, joissa on ihan liian vähän sattumia. Kun ostin sen purkin vain niiden Omar –palasten takia.
• Ihmiset, jotka tunkevat sisään julkisiin kulkuneuvoihin ennen kuin muut ovat päässeet ulos. Ihan oikeasti, miksi?
• Julkisesti imettäminen. Ymmärrän, että vauva tarvitsee ravintoa, mutta kyllä siihen voi jonkun rievun laittaa päälle jos täytyy kahvilan pöydässä ottaa tissi paljaaksi. Nyt varmasti joku ajattelee, että ”sehän on maailman luonnollisin asia, mitä pahaa siinä nyt on”. On paskalla käyntikin aivan luonnollista, mutta en tee silti sitä julkisella paikalla.
• Se, että minun pitäisi tehdä koulutehtäviä, mutta sen sijaan kirjoitan listaa ärsyttävistä asioista. Olen kyllä hyvä välttelemään tenttikirjoja.
• Poliittiset avautumiset Facebookissa. Minäkin seuraan politiikkaa ja olen asioista montaakin mieltä, mutta ei se auta ketään, jos meuhkaan aiheesta somessa.
• He, jotka pahoittavat mielensä yllä olevasta listasta. Hyvää Joulua ja onnellista Uutta Vuotta vaan teillekin, jatkakaa imettämistä ja tunkekaa julkisiin ekana myös ensi vuonna.

Me naiset –lehti (48/26.11.2015) laati lukijoilleen kyselyn työelämästä murtaakseen erilaisia siihen liittyviä myyttejä. Kyselyn perusteella peräti 44% vastaajista on sitä mieltä, että työelämä on liian kiireistä ja 16% on jatkuvasti uupunut töissä. Tämä on hälyttävää. Erään lukijan kommentti sai minut kyyneliin: ”Mikä vapaa-aika? Tuntuu, että olen aina töissä tai sitten niin väsynyt vapaa-ajallani etten jaksa tehdä mitään.” Päätin jakaa aiheesta omia kokemuksiani.

Olen aina ollut kova paiskimaan duunia. Koen itseni tunnolliseksi työntekijäksi. Haluan tehdä työni hyvin, oli se sitten kahvin kaatamista yläilmoissa, drinkkien valmistamista yökerhossa, kirahvipuvussa tanssimista, retken vetämistä, suunnittelutyötä tai tuloksista raportointia. Kaikki yllä mainitut tehtävät ovat olleet minulle rakkaita, ja kaikista niistä olen oppinut mielettömän paljon.

Viime vuodet olen ollut siinä etuoikeutetussa asemassa, että olen saanut tehdä mielekästä työtä, johon minulla on palo. Kuitenkin jos palavalle liekille ei anna happea, se tukehtuu. Aloittaessani elokuussa koulunkäynnin töiden ohella, ajattelin hoitavani molemmat helposti. Hyvin aikataulutetun arjen pyörittämiseen tarvitsee kuitenkin myös vapaa-aikaa. Viikko toisensa jälkeen huomasin, että aika, jonka olin varannut töille ja koulutehtäville, ei ollut läheskään riittävä. Tein ylitöitä. Se kostautui väliin jääneinä luentoina ja tekemättöminä läksyinä. Yritin paikkailla tilannetta viikonloppuisin, vaikka oli tarkoitus liikkua, rentoutua ja olla sosiaalinen.

Lopulta tilanne äityi siihen, että peruin sovittuja menoja ystävieni kanssa. Poikaystäväni vietti viikonloppunsa lähinnä videopelien ja omien kavereidensa parissa, koska minulla oli työ- ja koulutehtäviä rästissä. Huomasin pyyteleväni jatkuvasti anteeksi. Työ kärsi, koulu kärsi, parisuhde kärsi. Minä kärsin. Pikkuhiljaa terveytenikin alkoi pettää. En ehtinyt urheilla. En saanut iltaisin unta. Päätä särki. Ahdisi. Lihoin. Olin jatkuvasti väsynyt ja allapäin. Stressi söi minua sisältäpäin, ja annoin sen tapahtua.

Jouduin jäämään sairaslomalle, koska minulla oli häntäluun päällä kivulias paise. Se oli onnenpotku. Vihdoin minun oli pakko pysähtyä. Vaikka olin sairaana, tein silti etätöitä ja koulutehtäviä. Sain kuitenkin sentään levättyä, kiitos vahvojen lääkkeiden.

Kuin tilauksesta minulle soitettiin yhtiöstä, jossa olen ollut kaksi talvea lentoemäntänä. Olin jo mielessäni jättänyt tuon ammatin taakseni, sillä ajattelin markkinoinnin parissa työskentelystä olevan korvaamatonta hyötyä opiskeluille ja toisinpäin. Silläkin uhalla, että saatoin tehdä ammatillisen itsemurhan, päätin tarttua siipiin. Nimittäin muistin sen tunteen, joka minulla oli ensimmäisellä harjoituslennolla: Kun ikään kuin katsoin itseäni ulkoa päin, enkä voinut uskoa, että yksi haaveeni on toteutunut. Rakastan sitä(kin) työtä kovasti.

Päivätyön lopettamisen jälkeen tuli shokkina, miten paljon vapaa-aikaa yhtäkkiä oli. Marraskuu meni kuin sumussa. Kun ei tarvinnutkaan olla koko ajan menossa jonnekin, en jaksanut tehdä mitään. Stressi purkautui jatkuvana väsymyksenä. Saatoin nukkua puolillepäivin ja istua loppupäivän flegmaattisena sohvalla tuijottaen eteeni. Minulla ei ollut motivaatiota käydä koulussa. Halusin vaan olla kotona ja selata sisustusblogeja. Päätin vaihtaa maisemaa ja lähteä Kööpenhaminan kautta Ruotsiin näkemään ystävääni muutamaksi päiväksi.

Piipahdin marraskuun lopussa Helsingborgissa.

Vasta aivan viime viikkoina olen saanut pikkuhiljaa elämäniloni takaisin ja ottanut opiskelusta kiinni. Valitsin keväälle mielenkiintoisia kursseja. Aion vastaisuudessa tehdä vain asioita, joista tulen onnelliseksi. Olen käynyt lenkillä ja nauttinut joulukuusta. Herään edelleen liian myöhään, mutta toisaalta olen luonnostaan iltavirkku. Tärkeintä on kuitenkin se, että viihdyn työssäni suunnattomasti. Minulla on keskimäärin yksi kahden päivän Kanarian reissu tai muutama standby viikkoa kohden. Toki pääsen satunnaisesti kaukolennoillekin nauttimaan Thaimaan tai Meksikon lämmöstä. Töistä ei tarvitse stressata, eikä ne seuraa kotiin.

Vaikka minulle oli äärettömän vaikeaa myöntää syksyllä, että olen oman jaksamiseni äärirajoilla, tiedän tehneeni oikean päätöksen. Olen tällä hetkellä onnellinen.