Päiväkodin aloittaminen alle kolmevuotiaana
2Taannoin uutisoitiin tutkija Aino Saarisen väitöskirjasta, jonka mukaan liian isot ryhmät sekä liian pitkät päivät varhaiskasvatuksessa ovat etenkin alle 3-vuotiaille haitallisia. Tutkimus on saanut jonkin verran kritiikkiä ja sitäkin enemmän aiheuttanut keskustelua. Keskustelu on aina hyvästä ja tervetullutta, kunhan se on hyvin argumentoitua, lähteisiin viittaavaa ja toisten ihmisten valintoja ei lähdetä syyllistämään.
Neuropsykologi, varhaiskasvatuksen professori Nina Sajaniemi kommentoi asiaa Helsingin Sanomien artikkelissa (HS 11.11.2020) todeten, että mikäli lapsella on päiväkodissa turvallinen ja luotettava aikuinen, päiväkotipäivän pituus ei juuri vaikuta:
”Asia riippuu siitä, miten varhaiskasvatuksen ympäristö on päiväkodissa järjestetty. Jos päiväkodissa on sensitiivisesti toimivia aikuisia, päivän pituudella ei ole niin suurta merkitystä.”
HS kirjoittaa artikkelissaan myös näin:
” Sajaniemi sanoo, että julkisessa keskustelussa kaivattaisiin ehdotuksia, miten nykyisen varhaiskasvatuksen rakenteita ja toimivia käytänteitä voisi vahvistaa.
Kädenvääntö kotihoidon ja päiväkodeissa toteutuvan varhaiskasvatuksen välillä pitäisi hänen mielestään jo unohtaa.
”Meillä on vieläkin jäänteitä keskustelusta, onko alle kolmevuotiaan paras hoitopaikka koti vai päiväkoti. Sellaisesta keskustelusta pitäisi päästä irti.”
Sajaniemi muistuttaa, ettei ole olemassa sellaista oikeaa tietoa, että päiväkodit ovat pahasta ja koti on hyvästä. Hän ei kiistä, että Suomessa on myös kuormittuneita lapsia, mutta he ovat hänen mukaansa usein kuormittuneita myös kotona.”
Suomessa meillä on laadukas varhaiskasvatus ja kotona olemista tuetaan verrattain pitkään. Esimerkiksi monessa Keski-Euroopan maassa on käsittääkseni tyypillistä palata töihin lapsen ollessa kolmikuinen. Halusinkin nyt jakaa oman kokemukseni, omista itsekkäistä lähtökohdistani käsin siitä, miksi meidän tytär meni päiväkotiin 11-kuisena ja itse palasin työelämään hänen ollessaan kahdeksan kuukauden ikäinen.
päiväkodin aloittaminen alle kolmevuotiaana -miksi meillä tehtiin näin?
Otin tähän aiheeseen jo tuohduksissani kantaa viime viikolla Instagramissa. Tuli paljon kommentteja suuntaan jos toiseenkin. Sain hämmentävän monta kommenttia siitä, että ei pitäisi tehdä lapsia, jos ei ole niiden kanssa sitten valmis olemaan. Komppaan tässä Ikkunalaudalla-blogin Essiä, joka kirjoitti tyhjentävästi: ” Jep, voinko palauttaa ne jonnekin kun en etukäteen osannut tätä kuvitella?”
Minulle itselleni tuli itselleni valtavana yllätyksenä se, miten ahdistunut olin äitiyslomalla. Tunsin arvottomuutta. Olen puhunut tästä aiemminkin ja myös työstänyt asiaa ammattilaisen kanssa, mutta minä olen aina määritellyt itseni vahvasti työn kautta. Työnteko on iso osa identiteettiäni. Näin tulee olemaan jatkossakin, vaikka olenkin tässä vuosien varrella oppinut höllentämään otetta ja priorisoimaan paremmin.
Toki vanhempainvapaan ahdistukseeni vaikutti valtavasti myös epävarmuus työpaikasta, raha-asioista ja tulevaisuudesta. Kun tulin raskaaksi, olin määräaikaisessa työsuhteessa lentoyhtiössä ja toisen vuoden opiskelija. Olimme juuri muuttaneet yhteen. (Siis oikeasti pamahdin raskaaksi samana päivänä kun muutimme virallisesti yhteen.) Mieheni kirjoitti diplomityötänsä. Kummallakaan ei ollut vakituista työtä ja tulevaisuus näytti epävarmalta. Tästä ehkä rivien välistä voi lukea, että lapsi oli meille yllätys.
Jos kaikki ihmiset ajattelisivat niin, että ei pidä tehdä lapsia ennen kuin on taloudellisesti mahdollista olla kolme vuotta kotona, moni tuskin lisääntyisi.
Leikitellään ajatuksella, että olisin ollut edelliset kolme vuotta kotona. Olisin luultavasti saanut opinnot pakettiin kyllä, mutta sen sijaan, että olen nyt viestintätoimistossa töissä, olisin ehkä hyvällä tuurilla ollut samaisessa firmassa harjoittelussa. Edellinen työkokemukseni olisi lentotyö vuodelta 2016. Olisin siis mitä todennäköisimmin valmistunut tänä keväänä työttömäksi. Minulla olisi jäänyt väliin yksi tapahtumatoimisto, viestinnän freelancerina työskentely ja reittilentoyhtiö. Nämä ovat kaikki sellaisia asioita, jotka ovat vauhdittaneet minua urallani valtavasti.
jokainen tekee valinnat omista lähtökohdistaan käsin siten, mikä on sillä hetkellä sille perheelle paras ratkaisu
Tällä kertomuksella halusin alleviivata sitä, että jokainen perhe tekee näissä päiväkotiasioissa oman ratkaisunsa heidän senhetkiseen tilanteeseensa nähden sekä omiin arvoihinsa perustuen. Alleviivaan, että kaikilla ei ole taloudellisesti mahdollista olla kolmea vuotta kotona tai jäädä osittaiselle hoitovapaalle, vaikka se lain puitteissa on työssäkäyvien vanhempien oikeus. Kaikki eivät myöskään halua olla kolmea vuotta kotona. Olen tästä puhunut monesti aiemminkin. Koen, että tunnen itseni melko hyvin. Minusta ei olisi keksimään kolmea vuotta ikäkauteen sopivaa kehittävää tekemistä kotona sosiaaliselle lapselle. En ole leikkipuistomutsi. Aidosti olen sitä mieltä, että tälle meidän tyttärelle paras paikka on päiväkoti. Toki aviomieheni olisi voinut olla kotona kolme vuotta, mutta vastavalmistuneelle se ei olisi välttämättä ollut uran kannalta kovin järkevää. Siis, jos jompi kumpi meistä olisi ollut lapsen kanssa kotona tämän vuoden helmikuuhun asti, toinen meistä olisi melko varmasti tällä hetkellä työttömänä. Ja tytär olisi hyppinyt seinille kavereidenkaipuussaan. Se nähtiin jo tänä keväänä kun hän oli kaksi kuukautta poissa päiväkodista.
Jos jompi kumpi olisi ollut kolme vuotta kotona, emme voisi myöskään asua tässä asunnossa, koska emme olisi saaneet asuntolainaa. Tällä hetkellä naapurissa on sekä isovanhemmat että tyttären serkut, joka on tietenkin iso etu. Oikeastaan, kun asiaa mietin, emme myöskään mieheni kanssa olisi todennäköisesti edes yhdessä, koska olisimme varmaankin riidelleet viimeiset kolme vuotta rahasta, tasa-arvosta ja menetetyistä mahdollisuuksista. Emme olisi myöskään voineet mennä naimisiin. Tai no, sehän on vaan yksi kynänpyöräytys maistraatissa, mutta häitä emme olisi voineet järjestää. Siitäkin olisin varmasti jotenkin katkera.
Olen siis sitä mieltä, että onnellinen vanhempi ja koti on lapselle parempi aina vaihtoehto kuin se, että joku olisi hammasta purren kolme vuotta kotona vain siksi, että päiväkodin aloittaminen yhdistettynä suuriin ryhmäkokoihin ja pitkiin päiviin SAATTAA lisätä aggressiivisuutta.
meidän kokemuksemme päiväkodista
Päiväkodin sujumiseen vaikuttaa minun mielestäni valtavasti lapsen temperamentti. Meillä ei ole koskaan ollut haasteita päiväkodin kanssa, vaikka tytär on sitä jo tässä vaihtanutkin. En ole huomannut tyttäressäni aggressiivista käytöstä. Kun hän hermostuu, hän useimmin sanoo ”En oLe SiNuN KaVerI” ja menee omaan huoneeseensa murjottamaan. Tämän jälkeen menen hetken kuluttua perässä, koputan ja kysyn, saako tulla, mikä painaa. Sitten keskustellaan. Toki tytär on joskus lyönyt ja potkinutkin minua, mutta nykyään toimintatapa on tämä. En tiedä, millainen hän olisi ilman päiväkotia. Sen kuitenkin tiedän, että itselläni ei riittäisi hermot suhtautua näihin tilanteisiin rauhallisesti, jos olisin tyttären kanssa 24/7. Kaikella rakkaudella.
Instagramissa kommentoitiin myös sitä, kuinka on jouduttu istumaan aikuisiällä terapiassa uraäidin takia. Minä olen mennyt päiväkotiin alle vuoden ikäisenä. Minäkin olen työstänyt asioita terapeutin kanssa. En kuitenkaan ole koskaan kokenut, että ne johtuisivat siitä, että äitini on ollut töissä, vaan pikemminkin vanhempieni erosta ja siitä seuranneesta isäsuhteen kanssa kipuilusta. Pitkälti tämän vuoksi minusta tuli vaativa suorittaja.
Toisaalta yhtä lailla terapian tarpeessa ovat lähipiirissäni ihmiset, jotka ovat olleet kotona kouluikään asti. Jos kumarrat johonkin suuntaan, pyllistät toiseen. Vanhemmuudesta voi tuskin selvitä ilman, että tarvitaan terapiaa. Sitä paitsi mielestäni ihan kaikkien ihmisten tulisi käydä terapiassa, kuten hammaslääkärissäkin.
Tässä yhteydessä koen vielä loisteliaaksi lopuksi tarpeelliseksi painottaa, että minun mielestäni elämässä on tarkoitus olla mahdollisimman onnellinen. Jokainen perhe sitten tosiaan tasapainoilee sen kanssa, mikä ratkaisu on kokonaistilannetta tarkastellessa milloinkin paras. Usein joudutaan tekemään myös kompromisseja.
Lue myös:
Sukupuolisensitiivisyydestä ja tasa-arvosta
”Olkaa sitten kuten miehiä, älkää tehkö lapsia.” Sirpa Selänne
Muuta luettavaa aiheen tiimoilta:
Onko vanhemmuus asia, josta ei voi selviytyä kunnialla?
Ennen vanhaan hyvä vanhemmuus oli sitä, että poltti tupakkaa sisällä ja ajelutti autossa ilman turvavöitä. (Ja ihan täysipäisiä niistä meidänkin vanhemmistamme tuli.) Nykyään lastenkasvatuksesta on saatavilla niin paljon tutkimustietoa, että tässähän ihan uupuu.
Sen lisäksi, että tietoa on tarjolla paljon, on aina olemassa vanhempia, jotka ovat sisäistäneet kaiken sen tiedon orjallisesti. He muistavat myös ahkerasti tuomita kaikkia muita. Se alkaa jo raskausaikana! Käytät vääriä meikkejä, syöt väärin, liikut väärin, nukut väärin, stressaat liikaa ja väärin…
Kerrottakoon nyt tässä yhteydessä, että alkuraskaudessa minä join alkoholia, poltin tupakkaa ja söin silliä, koska en jumalauta tiennyt olevani raskaana ennen kuin viikolla 5+ jotain.
Synnytys kesti yli 60 tuntia varmaankin siksi, että en käynyt synnytysvalmennuksessa, koska ahdisti ne muut raskaat naiset. Tai siksi, että otin auliisti vastaan kaiken mahdollisen kivunlievityksen enkä vain ”luottanut alkukantaiseen naiseuteni voimaan”.
Lue myös: Synnytyskertomus, jota minun ei pitänyt kertoa
Imetystaipaleella teimme ilmeisesti virheen antaessamme tutin muistaakseni kaksiviikkoisena. Aloimme myös joskus kuukauden iässä tarjoamaan tissin lisäksi pumpattua maitoa pullosta, jotta isäkin saattoi osallistua ruokintaan. Varmaan sen vuoksi täysimetys meillä päättyikin jo 2,5 kuukauden jälkeen. Urhoollisesti lypsin neljän kuukauden ikään asti, kunnes meijeritoiminta ehtyi tyystin. Monet sanoivat, että en yrittänyt tarpeeksi.
No kuulkaa ihan vittu terve ja reipas kolmevuotias tyttäreni on tästäkin huolimatta.
Lue myös: Ihana, kamala imetyskohu
vanhemmuus: Näissä asioissa olen lipsunut
Minulla ei ollut kauheasti ajatuksia omasta vanhemmuudestani ennakkoon. En ajatellut, että imetän johonkin tiettyyn päivään asti, enkä myöskään, että tekisin soseet itse. Olen alusta asti mennyt pitkälti sillä mentaliteetilla, että onnistuu jos on onnistuakseen. Imetin tosiaan kyllä ja tein niitä saatanan soseitakin, mutta myös korvike ja valmispöperöt ovat olleet mukana menossa. Edelleen turvaudun ruokahuollossa usein puolivalmiiseen tai noutoruokaan. Puolivuotiaana tytär alkoi sormiruokailemaan ihan vaan siksi, että minä olen laiska, enkä jaksanut häntä syöttää.
Alla muita asioita, joissa olen lipsunut laiskuuttani:
Nukkumisjärjestelyt: Mitä nukkumiseen tulee, toivoin alusta asti että lapsi nukkuisi omassa sängyssään. Kuitenkin synnytyssairaalassa en halunnut päästää rääpälettä pois ihokontaktista. Kun tulimme kotiin, hän alkoi nukkumaan liikuteltavassa rottinkiviritelmässä meidän sängyn vieressä. Jossain kohtaa, ehkä noin puolen vuoden tietämillä, siirrettiin hänet omaan huoneeseensa pinnasänkyyn. Toisinaan hän kömpii edelleen meidän viereen, esimerkiksi jos on kipeänä tai jos toinen vanhempi ei ole kotona. Tai kun näkee pahaa unta. Minusta se on ihanaa, mutta nukumme kieltämättä kaikki paremmin kun hän on omassa huoneessaan.
Ruutuaika: Ajattelin pitkään, että pädiä saa pelata vain pidemmillä auto- juna ja -lentomatkoilla, mutta koronan aikaan höllensin vähän otetta sen suhteen. Joskus kun olen kuolemanväsynyt, saatamme leikkiä kotona ”junaa” ja annan hänen pelata sydämensä kyllyydestä. Lastenohjelmia katsomme televisiosta joka ikinen aamu ja myös iltapäivisin päiväkodin jälkeen. Hän myös usein iltaisin katsoo puhelimelta videoita itsestään vauvana. (LOL.)
Ulkoilu: Olen sanonut tämän ennenkin, mutta minä en vain ole se ulkoileva leikkipuistomutsi. Ehkä sen vuoksi on hyvä, että vuoden ympäri ulkoilevat päiväkodissa vähintään neljä tuntia päivässä. Mieheni onneksi jaksaa lähes säällä kuin säällä raahautua pihalle tyttären kanssa.
Herkuttelu: Selvisimme melko pitkään sellaisella kaavalla, että lapsi ei saanut oikeastaan herkkuja paitsi erikoistilaisuuksissa. Vielä viime kesänä jäätelön sijaan kelpasivat marjat. Tänä keväänä ollessamme kaksi kuukautta koko perhe etätöissä ja -päiväkodissa, meille tuli sellainen tapa, että tytär saa jäätelön, jos nukkuu päiväunet. (Nukkui ehkä kahdesti.) Tämä onneksi unohtui, kun päiväkoti alkoi. Nimittäin päiväkodissa vielä päiväunet maittavat. Tänä kesänä tytär on saanut maistella ensimmäisiä karkkejaan myös, mutta onneksi Muumi-hedelmäpatukat ja viinirypäleet vielä kelpaavat toistaiseksi. En kuitenkaan halua olla se mutsi, joka tuo synttäreille omat lehtikaalit, joten kylässä saa herkutella kyllä.
Sitten myös tietenkin teen jonkun mielestä liikaa töitä (mielestäni ihan sopivasti) ja huitelen liian usein ties missä ravintoloissa tai reissuissa (mielestäni ihan sopivasti). Näitä asioita en kuitenkaan laske millään muotoa vanhemmuussynneiksi, koska mielestäni hyvinvoiva vanhempi on yhtä kuin hyvinvoiva lapsi ja parisuhde.
Minun hyvinvointini vaatii säännöllisesti niin omaa aikaa, aikaa miehen kanssa, aikaa lapsen kanssa kaksin kuin aikaa perheen kesken. On huomionarvoista, että kaikki eivät tarvitse omaa aikaa voidakseen hyvin ja se on tosi jees. Ambiverttinä minä kuitenkin kaipaan yhtä lailla sosiaalisia tilanteita kuin yksinoloa ja hiljaisuuttakin tasaisessa suhteessa. Olen myös hyvin urakeskeinen ja aidosti koen onnellisuuden tunteita sekä innostusta työelämässä.
Joka tapauksessa olen oivaltanut, että vanhemmuudessa 80-20 toimii ihan hyvin. Jos 80% pysyy linjassa, loppuajan voi ottaa rennosti. Vanhemmuuden ei pitäisi olla suorittamista ja muiden vanhemmuutta ei pitäisi niin hanakasti arvostella. Kunhan ei tupakoi sisällä ja käyttää turvavyötä niin kaikki muu on plussaa.