Eilisessä Helsingin Sanomien sunnuntailiitteessä (1.10.2017) oli pitkä reportaasi siitä, kuinka nuorten äidinkielen osaaminen on huonolla tolalla. Tässä asiassa ei sovi vähätellä sosiaalisen median vallankumouksen seurauksia. Nuoret eivät lue kirjoja, mutta pienet taaperotkin osaavat valita puhelimesta Youtube -videon. Jutussa kerrottiin, että ”moni opiskelija kirjoittaa nykyisin nimensä esimerkiksi lomakkeisiin muodossa matti.virtanen”. Artikkeli sai minut järkyttymään syvästi ja pohtimaan lukemisen merkitystä lasten kehitykselle.

Reportaasissa kerrotaan, että äidinkielen opettajat ovat havainneet, etteivät nuoret juurikaan lue. Yhä kasvavalle joukolle on vaikeaa saada kirja käteen ja monilta se ei onnistu lainkaan. En ole äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, mutta moinen on minustakin sangen huolestuttavaa. Toisaalta olen sitä mieltä, että tässä asiassa vanhempien tulisi katsoa peiliin. Olen sillä kannalla, että lapselle lukemisen pitäisi olla luonteva osa arkea ja kirjoja tulisi olla aina saatavilla. Uskon vahvasti, että tenava, jolle on pienestä asti luettu ja jonka vanhemmat esimerkillään näyttävät, että lukeminen on mitä mainioin harrastus, tarttuu itsenäisesti kirjaan myöhemmin. Tai ainakin todennäköisemmin kuin sellainen muksu, joka on vain katsonut videoita tai pelannut pädillä vanhempien selaillessa vieressä puhelintaan hiljaa.

Taannoin koulussa eräällä oppitunnilla minulle naurettiin kun kerroin tilaavani Helsingin Sanomia ihan perinteisenä paperiversiona viikonloppuisin ja arkisin diginä. Myönnän, ettei se ehkä ole kaikkein ekologisin ratkaisu, mutta minä nautin valtavasti paperilehden selailusta, kuten olen nauttinut ala-asteelta saakka. Tästä esimerkistä huomaa, miten maailma on muuttunut jo ihan viimeisen vuosikymmenen aikana. Monetkaan eivät enää lue tai seuraa televisiosta uutisia ja heidän tietoisuuteensa tulevat korkeintaan ne otsikot, jotka joku jakaa sosiaalisessa mediassa.

Uskon, että tulevaisuudessa yleistyvät sovellukset, joista voi lukea vain itseään kiinnostavia asioita. Tällöin jää kaikki epämiellyttävät otsikot kokonaan näkemättä, vaikka nekin olisi äärimmäisen tärkeää huomioida. Tuntuu, että ihmiset ovat jo nyt vieraantuneet monista asioista ja elävät vain omassa pienessä some-kuplassaan. Yleissivistys on heikkoa ja kielellinen ilmaisu vajaavaista, sillä ollaan totuttu kommunikoimaan lähinnä kuvin tai ääniviestein. Myös äänikirjat ovat yleistyneet valtavasti. Ne ovat toki parempia kuin ei mitään, mutta itse kannatan silti perinteistä kovakantinen käteen -tyyppistä ratkaisua.

En ole alan asiantuntija, eikä oma jälkeläiseni tietenkään vielä seitsenkuisena osaa puhua, mutta pyrin tukemaan hänen kielellistä kehitystään kaikin keinoin. Vaikka tuntuisikin typerältä horista itsekseen ja selittää koko ajan arkipäiväisiä askareita, teen sitä jatkuvasti. Eihän lapsi muuten opi puhumaan kuin vuorovaikutuksessa aikuisen kanssa. Lisäksi tyttäreni on syntymästään saakka kuulunut Sandviksin Vau -kirjakerhoon, josta tulee säännöllisesti ikäkauteen sopiva lukupaketti. Luemme kirjoja päivittäin ja vauva selailee niitä myös itsekseen, sillä ne ovat koko ajan käden ulottuvilla. Näin on myös aina ollut minun lapsuudenkodissani. Itselleni onkin jäänyt mukavia muistoja yhteisistä satuhetkistä äidin tai isovanhempien kanssa. Jälkeläisen ensimmäinen lahja mummilta oli myös kirja. Se ei ole sattumaa. Voihan olla, että kaikesta huolimatta opukset eivät tulevaisuudessa tytärtä kiinnosta lainkaan, mutta ainakin niiden pariin on kannustettu sekä omalla esimerkillä että yhdessä lukien.

Kun Satu Rämö ja Hanne Valtari julkaisivat keväällä Unelmahommissa (WSOY), varasin sen kirjastosta pikimmiten. En kuitenkaan malttanut jonottaa kuukausitolkulla, että pääsisin kahlaamaan teoksen läpi, vaan kipitin kirjakauppaan ja hankin ikioman kappaleen. Yksikään siihen käytetty euro ei mennyt hukkaan. Ahmin kirjan ennätysvauhdilla. Sitten luin sen uudestaan oikein aiheisiin paneutuen.

Paitsi että pidin opuksen kerronnallisesta tyylistä, siinä on mielettömän inspiroivia tosielämän esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat tehneet itselleen ammatin siitä, mitä nyt tykkäävätkään eniten tehdä. Teoksessa on myös ihan konkreettisia vinkkejä siihen, miten kuka tahansa voi päästä unelmahommiin: Ei maalata ruusunpunaisia haavekuvia, vaan kerrotaan realistisesti, että työtähän se vaatii. Työtä, suunnittelua, pitkäjänteisyyttä ja sinnikkyyttä. Jokaisen luvun lopussa on ”Ajateltavaa” -osio, joka haastaa pienten tehtävien muodossa pohtimaan esimerkiksi omia vahvuuksia, asioita jotka haluaisi vielä oppia ja juttuja, joista nauttii arjessa.

Minulle kaikkein suurin oivallus oli, että ei tarvitse olla missään lokerossa myöskään työelämässä. Kirjan kirjoittajat ovat molemmat pitkän linjan bloggaajia, toimittajia ja hirveän paljon muuta. Rämöllä on teoksen mukaan useita eri käyntikortteja:

Lehdistötilaisuudessa esittelen itseni toimittajaksi. Jos otan valokuvia puhelimellani hotelliaulan hauskannäköisestä keinutuolista, esittelen itseni matkanjärjestäjäksi, joka arvioi lähialueen hotellitarjontaa. Jos joku ihmettelee, kun puhun kaupassa kameralle jäätelön koostumuksesta, kerron olevani bloggaaja, joka tekee videosisältöä pohjoismaalaisista jäätelölaaduista. Olen printannut neljä erilaista käyntikorttia. Yhtä jaan matkailuyhteyksissä, toista viestintä- ja toimittajakeikoilla, kolmas on blogilleni ja neljäs kortti esittelee minut desingkauppiaana. Tilaisuuden mukaan kaivan taskusta oikean kortin.”

Valtarin käyntikortissa puolestaan lukee ”tarinankertoja”. Molemmilla heillä on perhe ja mielenkiintoinen ura. He ovat eläviä esimerkkejä siitä, että todellakin unelmien työn ja äitiyden voi yhdistää, eikä tarvitse luopua mistään. Se vaatii vain luovuutta, aikataulutusta sekä tietynlaista kurinalaisuutta ja uskallusta.

Silloin kun minä olin aloittanut työt matkaoppaana päätin, että en koskaan enää tahdo tehdä sellaista duunia, joka tuntuu pakkopullalta. Haluan nauttia myös työelämästä ja tehdä asioita, jotka ovat motivoivia, kehittäviä ja joista saan enemmän kuin vain rahallista korvausta. Se päätös on pitänyt. Olen nauttinut niin matkaopashommista, lentoemännän työstä kuin promoottorina ja tapahtumatuottajanakin olemisesta. Äitiyslomani jälkeenkin minulla on edessäni todella mielenkiintoisia tuulia työrintamalla. Niistä kertonen lisää sitten kun se tulee ajankohtaiseksi.

Minun ei tarvitse koulusta valmistuttuanikaan urautua. Tottakai tällä hetkellä ja tähän elämäntilanteeseen vakituinen työ sopii paremmin kuin hyvin. Kuitenkin viisivuotissuunnitelmani mukaan voin tulevaisuudessa hyvinkin maanantaina kirjoittaa blogia tai kolumnia kahvilassa, tiistaina ja keskiviikkona työskennellä lentoemäntänä, torstaina pitää koulutusta yrityksen sisäisestä viestinnästä, perjantaina tuottaa messuja ja seuraavalla viikolla matkustaa perheen kanssa Espanjaan puoleksi vuodeksi tehden sieltä käsin ulkoisen viestinnän strategiaa jollekin yritykselle tai vaikka kirjoittaa kirjan. Minun ei tarvitse olla vain tuottaja tai vain lentoemäntä tai vain äiti tai vain viestintäkonsultti. Voin olla niitä kaikkia samaan aikaan. Ja niin voit sinäkin!

Itse asiassa uskon, että tulevaisuudessa työelämä on menossa siihen suuntaan, että yhä useamman elanto koostuu erilaisista palasista ja itsensä työllistäminen lisääntyy. Unelmahommissa lukemisen myötä olen itsekin uskaltanut hakeutua erilaisiin mielenkiintoisiin juttuihin mukaan sekä teroittaa sitä tulevaisuuden visiota, jossa voimme asua osan vuodesta ulkomailla tehden töitä sieltä käsin, tavata mielenkiintoisia ihmisiä, saan olla mukana erilaisissa projekteissa ja kuitenkin läsnäoleva äiti.

Kirjan takakansi kertoo:

Harrastuksesta työ? JEP! Bloggaamisesta elanto? ONNISTUU! Haaveena unelmien kivijalkakauppa? TARTU TOIMEEN!

Haaveiletko jättäväsi palkkatyön ja alkavasi tehdä työksesi sitä mistä pidät? Mietitkö miten yhdistää intohimo ja elannon hankkiminen? Haittaako, jos yhden intohimon sijasta onkin monta kiinnostuksen kohdetta? Kaksi luovan alan yksityisyrittäjää Satu Rämö ja Hanne Valtari kertovat, miten he tekivät loikan unelmien töihin -ja miten se voi onnistua sinultakin.

Rämön ja Valtarin kokoamat hauskat tarinat ja käytännölliset vinkit opastavat, miten suunnitella ura tai vaikkapa työpäivä niin että pääsee poimimaan rusinat työelämän pullasta. He puhuvat avoimesti unelmaduunarin arjesta, onnistumisen tunteista ja vaikeista hetkistä. Kirjaan on haastateltu eri alojen ihmisiä, jotka ovat uskaltaneet tehdä itselleen unelmatyön. Unelmahommissa on innostava vertaisopas kaikille, jotka haluavat tehdä työkseen sitä mitä rakastavat.”

Minä suosittelen teosta kaikille, jotka eivät tällä hetkellä ole tyytyväisiä työhönsä. Itse sain ainakin valtavasti inspiraatiota, uskallusta ja varmuutta sen suhteen, että olen menossa kohti omia unelmahommiani.