Minä olen nyt kolmen vuoden ikäinen äiti. Tänään tyttäreni nimittäin täyttää vuosia.

Hän ei ole enää mikään vauva, ei taapero, vaan lapsi. Hän osaa käydä vessassa, pestä hampaat ja kertoa ponnekkaasti mielipiteensä. Hän on mahtava, huumorintajuinen tyyppi, joka auttaa mielellään ruoanlaitossa, yrittää huijata lautapeleissä ja muistaa aina sanoa ”kiitos”.

Kolmevuotisen äitiyteni aikana hän on opettanut minulle paljon asioita ja auttanut minua löytämään itsestäni puolia, joita en tiennyt olevankaan.

esimerkiksi nämä asiat osaa ja ymmärtää kolmen vuoden ikäinen äiti

• Jaksan aina yllättyä siitä, miten monta lastenohjelman tunnaria ja -laulua osaan ulkoa.
• Minulla on (toisinaan) pidempi pinna kuin luulinkaan.
• Olen kehittynyt (toisinaan) taitavaksi neuvottelijaksi.
• Herään edelleen usein öisin rasahduksiin, vaikka tytär pääsääntöisesti nukkuukin hyvin nykyään.
• Olen oppinut, että Muumi -hedelmäpatukat ovat korvaamattomia ja niitä kannattaa olla aina taskussa. Monta tilannetta ja nälkäkiukkua on selätetty niillä. Myös lapsen.
• Olen tajunnut, että kolmevuotiaalla tyttärellä on norsun muisti. Omani sen sijaan alkaa haperoitua.
• Olen oppinut, että en ole se pullantuoksuinen mutsi, mutta osaan tehdä kiitettävästi kelvollista pannaria.
• Olen myös ymmärtänyt, että en ole myöskään ns. leikkipuistomutsi, mutta osaan kiitettävästi käydä HopLopissa.
• Olen huomannut, että tyttärelleni on kehittynyt tarkka maku vaatteiden suhteen ja hän todellakin valitsee vaatepartensa itse. Tämä on ollut vaikeaa hyväksyä, mutta niin kauan kuin hän pukeutuu sään mukaisesti, pukeutukoot miten lystää. Sehän on vain hieno asia, että haluaa ilmaista omia mieltymyksiään ja pitää niistä kiinni.
• Osaan (yleensä) varata päiväkotiin säänmukaiset varusteet ja pakata vaihtovaatteita mukaan.
• Olen ymmärtänyt, että jokainen lapsi on erilainen, joten on turha vertailla.
• Olen myös ymmärtänyt, että jokainen vanhempi on erilainen, joten on turha vertailla.
• Tärkeintä on löytää oma tapa olla äiti tai isä.

Varmasti kaikki vanhemmat sanovat näin, mutta tunnen päivittäin ylpeyttä siitä, kuinka valtavan voimakastahtoinen, hurjan huumorintajuinen ja ihanan itsenäinen pieni ihminen tyttäreni on. En voi käsittää, että olen (toki yhdessä mieheni kanssa) tuonut tähän maailmaan jotain noin hienoa ja ainutlaatuista.

Kaksi vuotta sitten kirjoitin aiheen tiimoilta seuraavaa:

”Kaikille tuleville äideille haluan sanoa, että se vauvavuosi menee ohi juuri niin nopeasti kuin kaikki varoittelevat. Joillekin se on hyvä asia ja toisille hirveän haikeaa. Itselleni se oli jotain siltä väliltä. Tavallaan olen suunnattoman iloinen, että lapseni kasvaa ja oppii ilmaisemaan itseään myös verbaalisesti, ettei minun tarvitse arvailla, onko kylmä, kuuma, väsymys, nälkä, kakat housussa vai jotain muuta. Toisaalta taas onhan se hassua, että hän ei olekaan enää pieni avuton rääpäle, vaan ihan oma persoonansa, jolla on voimakas luonne ja nauravaiset silmät.

Minulla on vielä ihan hirveästi opittavaa äitiydestä, mutta tyttäreni on onneksi valtavan hyvä opettaja. Toivon, että saamme vielä lukemattomia yhteisiä vuosia.”

Komppaan vuoden 2018 itseäni ja totean tähän loppuun, että minulla on vieläkin hirveästi opittavaa äitiydestä, mutta tyttäreni on onneksi edelleen valtavan hyvä opettaja. Me kasvamme yhdessä. Meillä on omat juttumme ja hänellä on omat juttunsa myös, isin, isovanhempien ja serkkujenkin kanssa. Se on suuri rikkaus ja olen todella kiitollinen, että tyttärelläni on elämässään niin paljon tärkeitä ihmisiä.

Lue myös:

Yhden vuoden ikäinen äiti

Kolmen kuukauden ikäinen äiti

Seuraa myös Instagramissa: @Sarkasmiajashampanjaa

Älkää nyt käsittäkö väärin klikkiotsikon perusteella. Minä olen onnellinen siitä, että olen äiti. Tyttäreni on silmäteräni, aarteeni ja kaikkeni. Mutta kuten olen ennenkin monesti kertonut, minun raskausaikani ei ollut helpoimmasta päästä. Ensimmäinen vuosikaan ei ollut mielestäni mikään mutkaton. Eikä oikeastaan toinenkaan, joskin se johtui pääasiassa omasta suorittajan luonteestani sekä kyvyttömyydestäni vetää raja ylitöille.

Tottakai niitä on olemassa vaikeampiakin synnytyksiä, raskauksia ja vuosia. Voi olla hypermeesi, synnytyskomplikaatioita, koliikkia ja raskauden jälkeistä masennusta. Minä vältyin näiltä. Siitä olen onnellinen. Ihmisten koettelemukset ovat kuitenkin subjektiivisia ja täytyy aina peilata meneillään olevaan elämäntilanteeseen.

Uskokaa siis kun sanon, että tämä vanhemmuushomma ei ole ollut minulle koko ajan vaivatonta, vaikka paperilla kaikki on mennyt ihan loistavasti.  On verrattain hyvät tukiverkostot ja dumppasin lapsen päiväkotiinkin jo alle vuoden ikäisenä ammatti-ihmisten koulutettavaksi. Silti vanhemmuus on toisinaan minulle haastavaa ja etenkin äitiyden sekä työn yhdistäminen vaatinut epäonnistumisia ja ääripäitä. Kantapään kautta kuitenkin oppii.

Tämän blogipostauksen pointti on kuitenkin jakaa minun parhaat vinkkini vauvavuoteen minun lähtökohdistani käsin. Nyt kun tyttäreni on jo kohta kolmevuotias, pystyn ehkä tarkastelemaan tuota aikaa objektiivisesti. Tai siis sitä vähää mitä muistan sen kaiken väsymyksen läpi.

Miten siitä vauvavuodesta voi selviytyä voittajana?

1. Nuku, syö ja käy vessassa aina kun voit. Tätä ei voi liikaa korostaa. Äitiysloma on täynnä valintoja: pestäkö pyykkiä, opiskellako kiinaa vai ottaako nokoset. OTA NOKOSET. VALITSE AINA NOKOSET!
2. Nauti aina kun voit. Lapsi on pieni avuton rääpäle loppujen lopuksi yhden kissanpierun ajan. Itse en oikein vieläkään tiedä, mikä se vauvakupla on, mutta yritä sinä nauttia siitä. Vauvathan ovat aivan mahtavia! Ne oppivat koko ajan uutta ja ovat loputtoman kiinnostuneita äidin naamasta. Usko pois, kukaan muu ei tule koskaan olemaan niin kiinnostunut sinun naamastasi.
3. Unohda täydellisyyden tavoittelu aina kun voit. Minä seuraan kaukaa vähän hengästyen arvostan äitejä, jotka jaksavat leipoa kaurakeksejä ja tehdä soseita itse kasvattamistaan porkkanoista. Sellaisia, jotka käyvät joka päivä jossain; muskarissa, perhekerhossa, temppusirkuksessa tai vähintään reippaalla vaunulenkillä. He askartelevat, leipovat ja neulovat ja kotikin on aina siisti. Minäkin toki vaunulenkkeilin, mutta en toki koskaan sateella enkä ikinä juosten. Minäkin kävin muskarissa kerran viikossa ja melkein aina sekin oli liikaa.
4. Muista välillä parisuhde, jos sellainen vielä on. Se kyllä auttaa tulevaisuutta, jos porukka on kasassa vielä vauvavuoden jälkeenkin. Ensimmäisenä ei kuitenkaan synnytysen jälkeen ole mielessä sänkypuuhat, usko pois. Ei ollut ainakaan minulla, ei todellakaan. Mutta kun toisinaan vähän raottaa joskus peitonkulmaa niin kyllä se läheisyys on ihan mukavaa äideille ja iseillekin.
5. Muista välillä itsesi, jos sellainen vielä on. Hyväksyin melko pian lapsen saamisen jälkeen, että en ole pullantuoksuinen mutsi. Minä tarvitsen omaa aikaa. Minä tarvitsen ystävien kanssa vietettyä aikuisten aikaa. Minä tarvitsen mieheni kanssa kahden vietettyä aikaa. Minä tarvitsen myös työelämää. Ihan yhtä lailla tarvitsen aikaa tyttäreni kanssa kaksin ja aikaa koko perheen kanssa. Näiden tarpeiden hyväksyminen ei tee minusta huonompaa ihmistä tai äitiä, eikä tee sinustakaan.

Ne henkilöt, joiden mielestä vauvavuosi oli vain sitä ihanaa ja auvoisaa kuplaa, eikä lainkaan selviytymistä: Ei hätää, vauvan taaperovuosi 1-2 v on vieläkin haastavampi!

Lapsi ei pysy lainkaan paikoillaan ja ryntäilee holtittomasti. Sitten on tietenkin se esiuhma, joka meidän tyttären kohdalla taitaa kyllä olla ihan vaan kipakka luonne. Ainakin jos on äitiinsä tullut.

Minun kokemukseni mukaan tämä kaikki kuitenkin helpottaa noin kahden ikävuoden paikkeilla jälkeläisen oppiessa kommunikoimaan puhumalla ja sisäistäessä edes osan asioista, jotka hänelle kertoo. Kunhan toistaa tarpeeksi. Tällä hetkellä nautin vanhemmuudesta ja tyttäreni valtavan huumorintajuisesta seurasta entistäkin enemmän.

Lue myös:

Kootut raskausvaivat

Synnytyskertomus, jota minun ei pitänyt kertoa

Kolmen kuukauden ikäinen äiti

Äiti, pidäthän myös itsestäsi huolta

Saako tätä sanoa ääneen?

Rusinat eivät ole saatanasta seuraava ja muita vinkkejä lasten kanssa matkustamiseen