Ennen vanhaan hyvä vanhemmuus oli sitä, että poltti tupakkaa sisällä ja ajelutti autossa ilman turvavöitä. (Ja ihan täysipäisiä niistä meidänkin vanhemmistamme tuli.) Nykyään lastenkasvatuksesta on saatavilla niin paljon tutkimustietoa, että tässähän ihan uupuu.

Sen lisäksi, että tietoa on tarjolla paljon, on aina olemassa vanhempia, jotka ovat sisäistäneet kaiken sen tiedon orjallisesti. He muistavat myös ahkerasti tuomita kaikkia muita. Se alkaa jo raskausaikana! Käytät vääriä meikkejä, syöt väärin, liikut väärin, nukut väärin, stressaat liikaa ja väärin…

Kerrottakoon nyt tässä yhteydessä, että alkuraskaudessa minä join alkoholia, poltin tupakkaa ja söin silliä, koska en jumalauta tiennyt olevani raskaana ennen kuin viikolla 5+ jotain.

Synnytys kesti yli 60 tuntia varmaankin siksi, että en käynyt synnytysvalmennuksessa, koska ahdisti ne muut raskaat naiset. Tai siksi, että otin auliisti vastaan kaiken mahdollisen kivunlievityksen enkä vain ”luottanut alkukantaiseen naiseuteni voimaan”.

Lue myös: Synnytyskertomus, jota minun ei pitänyt kertoa

Imetystaipaleella teimme ilmeisesti virheen antaessamme tutin muistaakseni kaksiviikkoisena. Aloimme myös joskus kuukauden iässä tarjoamaan tissin lisäksi pumpattua maitoa pullosta, jotta isäkin saattoi osallistua ruokintaan. Varmaan sen vuoksi täysimetys meillä päättyikin jo 2,5 kuukauden jälkeen. Urhoollisesti lypsin neljän kuukauden ikään asti, kunnes meijeritoiminta ehtyi tyystin. Monet sanoivat, että en yrittänyt tarpeeksi.

No kuulkaa ihan vittu terve ja reipas kolmevuotias tyttäreni on tästäkin huolimatta.

Lue myös: Ihana, kamala imetyskohu

vanhemmuus: Näissä asioissa olen lipsunut

Minulla ei ollut kauheasti ajatuksia omasta vanhemmuudestani ennakkoon. En ajatellut, että imetän johonkin tiettyyn päivään asti, enkä myöskään, että tekisin soseet itse. Olen alusta asti mennyt pitkälti sillä mentaliteetilla, että onnistuu jos on onnistuakseen. Imetin tosiaan kyllä ja tein niitä saatanan soseitakin, mutta myös korvike ja valmispöperöt ovat olleet mukana menossa. Edelleen turvaudun ruokahuollossa usein puolivalmiiseen tai noutoruokaan. Puolivuotiaana tytär alkoi sormiruokailemaan ihan vaan siksi, että minä olen laiska, enkä jaksanut häntä syöttää.

Alla muita asioita, joissa olen lipsunut laiskuuttani:

Nukkumisjärjestelyt: Mitä nukkumiseen tulee, toivoin alusta asti että lapsi nukkuisi omassa sängyssään. Kuitenkin synnytyssairaalassa en halunnut päästää rääpälettä pois ihokontaktista. Kun tulimme kotiin, hän alkoi nukkumaan  liikuteltavassa rottinkiviritelmässä meidän sängyn vieressä. Jossain kohtaa, ehkä noin puolen vuoden tietämillä, siirrettiin hänet omaan huoneeseensa pinnasänkyyn. Toisinaan hän kömpii edelleen meidän viereen, esimerkiksi jos on kipeänä tai jos toinen vanhempi ei ole kotona. Tai kun näkee pahaa unta. Minusta se on ihanaa, mutta nukumme kieltämättä kaikki paremmin kun hän on omassa huoneessaan.

Ruutuaika: Ajattelin pitkään, että pädiä saa pelata vain pidemmillä auto- juna ja -lentomatkoilla, mutta koronan aikaan höllensin vähän otetta sen suhteen. Joskus kun olen kuolemanväsynyt, saatamme leikkiä kotona ”junaa” ja annan hänen pelata sydämensä kyllyydestä. Lastenohjelmia katsomme televisiosta joka ikinen aamu ja myös iltapäivisin päiväkodin jälkeen. Hän myös usein iltaisin katsoo puhelimelta videoita itsestään vauvana. (LOL.)

Ulkoilu: Olen sanonut tämän ennenkin, mutta minä en vain ole se ulkoileva leikkipuistomutsi. Ehkä sen vuoksi on hyvä, että vuoden ympäri ulkoilevat päiväkodissa vähintään neljä tuntia päivässä. Mieheni onneksi jaksaa lähes säällä kuin säällä raahautua pihalle tyttären kanssa.

Herkuttelu: Selvisimme melko pitkään sellaisella kaavalla, että lapsi ei saanut oikeastaan herkkuja paitsi erikoistilaisuuksissa. Vielä viime kesänä jäätelön sijaan kelpasivat marjat. Tänä keväänä ollessamme kaksi kuukautta koko perhe etätöissä ja -päiväkodissa, meille tuli sellainen tapa, että tytär saa jäätelön, jos nukkuu päiväunet. (Nukkui ehkä kahdesti.) Tämä onneksi unohtui, kun päiväkoti alkoi. Nimittäin päiväkodissa vielä päiväunet maittavat. Tänä kesänä tytär on saanut maistella ensimmäisiä karkkejaan myös, mutta onneksi Muumi-hedelmäpatukat ja viinirypäleet vielä kelpaavat toistaiseksi. En kuitenkaan halua olla se mutsi, joka tuo synttäreille omat lehtikaalit, joten kylässä saa herkutella kyllä.

Sitten myös tietenkin teen jonkun mielestä liikaa töitä (mielestäni ihan sopivasti) ja huitelen liian usein ties missä ravintoloissa tai reissuissa (mielestäni ihan sopivasti). Näitä asioita en kuitenkaan laske millään muotoa vanhemmuussynneiksi, koska mielestäni hyvinvoiva vanhempi on yhtä kuin hyvinvoiva lapsi ja parisuhde.

Minun hyvinvointini vaatii säännöllisesti niin omaa aikaa, aikaa miehen kanssa, aikaa lapsen kanssa kaksin kuin aikaa perheen kesken. On huomionarvoista, että kaikki eivät tarvitse omaa aikaa voidakseen hyvin ja se on tosi jees. Ambiverttinä minä kuitenkin kaipaan yhtä lailla sosiaalisia tilanteita kuin yksinoloa ja hiljaisuuttakin tasaisessa suhteessa. Olen myös hyvin urakeskeinen ja aidosti koen onnellisuuden tunteita sekä innostusta työelämässä.

Joka tapauksessa olen oivaltanut, että vanhemmuudessa 80-20 toimii ihan hyvin. Jos 80% pysyy linjassa, loppuajan voi ottaa rennosti. Vanhemmuuden ei pitäisi olla suorittamista ja muiden vanhemmuutta ei pitäisi niin hanakasti arvostella. Kunhan ei tupakoi sisällä ja käyttää turvavyötä niin kaikki muu on plussaa.

Lue myös: MLL: Vanhemmuus ja kasvatus, vanhemmuuden kaari

Minä haluan asua kodissa, jossa saa näyttää tunteita. Pieniä ja suuria. Eilen tyttäreni kysyi, miksi olen surullinen. Selitin, että olen väsynyt ja että harmittaa, kun en aamulla päässyt sängystä ylös ajoissa ja se kiukutti muita perheenjäseniä.

Minulla on ollut viime aikoina taas univaikeuksia: vaikeuksia nukahtaa, vaikeuksia herätä, vähän syvää unta. Olen monesti nukkunut puoli kahdeksaan asti, joka on minulle nykyään todella myöhäinen ajankohta. On sanomattakin selvää, että sitten en saa aloitettua aamuani rauhassa ja se vaikuttaa koko päivään. Vaikka menen ajoissa nukkumaan, uni tulee usein vasta lähempänä puolta yötä. Univaje vaikuttaa mielialaani ja tehokkuuteeni aina todella voimakkaasti.

Tämä oli vain pieni esimerkki, mutta halusin tuoda sen ilmi. Haluan kertoa ja sanoittaa avoimesti tyttärelleni, jos olen surullinen, vihainen tai iloinen ja miksi näin on. Toivon, että hän oppisi, että tunteita saa näyttää ja niistä voi puhua. Minulla itselläni oli pitkään sellainen ajatusmaailma, että tunteet pitää piilottaa ja olen lukemattomia kertoja itkenyt salassa tai tukahduttanut suuttumuksen hammasta purren. En tee niin enää. Vanhemmuuden myötä olen oppinut, että kaikki tunteet saa tulla ja niistä voi puhua. Ei ole kenenkään etu, että niitä padotaan ja tuijotellaan seinää mykkänä.

terapian tarpeessa

Kun koronakriisi on ohi ja talous vähän vakaampi, aion investoida itseeni ja aloittaa vihdoin terapian, josta olen jo vuosia haaveillut. Olen joskus aiemminkin sivunnut aihetta, mutta minun mielestäni terapiassa käymisen pitäisi olla sellainen täysin normaali asia, kuten hammaslääkärin tarkastus. Täydellisessä yhteiskunnassa se olisi pienestä pitäen pakollista ja alaikäisille ilmaista. Kaikkien pitäisi käydä edes joskus tarkistuttamansa mielensä. Kokemukseni mukaan ihan kaikilla ihmisillä on painolastia, siltä ei voi oikein välttyäkään. Toisilla sitä on enemmän ja toisilla vähemmän, mutta jokaisella sitä varmasti on. Mitä vanhemmaksi tulen ja mitä parempi itsetuntemus minulla on, sitä enemmän tunnistan näitä kipupisteitä. Olen myös sitä mieltä, että pari- ja seksuaaliterapia voisi olla paikallaan toisinaan. Kenties vuotuisella tarkastuksella vältettäisiin muutama avioerokin.

Oletko sinä käynyt terapiassa tai haluaisitko mennä? Keskustele kommenteissa!

Lue myös: Äiti, pidäthän myös itsestäsi huolta