Saako tätä sanoa ääneen?

Minulla on kuukautiset myöhässä. Normaalisti perheelliselle naimisiinmenevälle ihmiselle se olisi ehkä kihelmöivän onnen aihe. Minä jouduin pakokauhun ja paniikin valtaan. Tässä kirjoituksessa pohdin, miksi.

Ensinnäkin haluan tuoda esille, että tämä on hyvin henkilökohtainen postaus ja toivon, että ette joukkolynkkaa minua ainakaan kovin pahasti tuodessani näitä seikkoja esille. Käsittelen tätä vain ja ainoastaan omasta näkökulmastani ja itsekkäistä lähtökohdistani. Haluan puhua aiheesta, koska ehkä ruutujen toisella puolella olisi edes yksi, jolla on samankaltaisia tuntemuksia. Toiseksi tahdon huomauttaa, että rakastan tytärtäni yli kaiken, enkä voisi kuvitellakaan elämää ilman häntä. Koen, että hänen syntymänsä toi elämääni valoa ja sisältöä, sai minusta esiin uusia puolia sekä tavallaan pelasti minut itseltäni. Myös tulevaa aviomiestäni rakastan hurjan paljon. Rakkaudenpuutteesta tässä kirjoituksessa ei siis ole kyse, päinvastoin.

Punaiset päivät siis olivat myöhässä ja nopea vilkaisu kalenteriin paljasti, että teoriassa raskauden mahdollisuus oli olemassa. Välihuomautuksena todettakoon: ajattelin aiemmin, että haluaisin kaksi lasta ja olin päättänyt, että kolmen vuoden ikäero on sopiva. Tyttäreni on nyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta vanha. Järkeilin, että häiden jälkeen aletaan sitten paukuttamaan toden teolla ja toivotaan parasta. Nyt kuitenkin kun menkkoja ei kuulunut ja olin huomaavinani kaikenlaisia alkuraskauden oireita, ahdistuin hämmentävän paljon. Mitä enemmän muistelin edellistä raskausaikaa, sitä kamalammalta se tuntui: kuukausikaupalla kestänyt päivittäinen raju oksentelu, joka johti pitkään sairaslomaan ja siihen, että jouduin melkein tiputukseen. Kivuliaat peräpukamat, suonikohjut siellä minne aurinko ei paista, närästys, liitoskivut, väsymys, raskausarvet, jatkuva pelko siitä, että kaikki ei ole hyvin, stressi raha-asioista, kaikki ne ruoka-ainerajoitteet ja lopulta 64 tuntia kestänyt synnytys, jonka jälkeen taisteltiin imetyksen kanssa eikä nukuttu yhtäkään kokonaista yötä puoleentoista vuoteen. Olisinko valmis tähän kaikkeen uhmaikäinen taapero jaloissa?

Käsitän toki, että kaikki raskaudet, synnytykset ja vauvavuodet ovat erilaisia. Jotkut selviävät pelkällä raskauden hehkulla yhdeksän kuukautta ja nauttivat täysin rinnoin vauvakuplasta sekä hyvin sujuvasta imetyksestä. Minä puolestani odotan edelleen sitä raskauden hehkua edellisestä koettelemuksesta enkä vieläkään tiedä, mikä vittu se vauvakupla oikein on. Juuri nyt, minulla on sellainen olo, että en pysty enkä kykene ottamaan sitä riskiä, että toinen raskaus synnytyksineen ja vauvavuosineen olisi vieläkin haastavampi kuin ensimmäinen. Olen ehkä itsekäs paska, mutta en vain pysty siihen.

Lisäksi minulla on tällä hetkellä määräaikainen työsuhde, jonka vakinaistamisesta haaveilen ja olen juuri valmistumassa koulusta (enää yksi perkeleen tentti syksyllä). Okei myönnetään, myös kolme vuotta sitten olin määräaikaisessa työsuhteessa, mutta silloin opiskeluja oli niin paljon jäljellä, että hetki oli erilainen. En rehellisesti sanottuna myöskään silloin tiennyt, mihin olen ryhtymässä. Myös taloudellinen tilanne arveluttaa, koska minulla ei ole äitiyslomasta kovin lämpimiä muistoja rahallisesti, vaikka olen toki äärimmäisen kiitollinen, että moiseen on Suomessa mahdollisuus.

Näiden pohdintojen jälkeen olin suoraan sanottuna helvetin huojentunut negatiivisesta raskaustestistä ja tiedän, että tuleva aviomieheni ajattelee samoin, sillä vauva-aika oli hänellekin raskasta. Koen, että nautimme molemmat nyt vanhemmuudesta aivan eri tavalla kun lapsi on vähän kasvanut. Koen myös, että tahdomme olla ainakin hetken aviopuolisoina, eikä pelkästään äiti ja isi. En myöskään ole varma, riittääkö minulla rakkautta ja kapasiteettia juuri nyt tällä hetkellä muille kuin tyttärelle sekä miehelle.

Siispä tulin siihen lopputulokseen, että ehkä vähintäänkin viitisen vuotta sisaruksilla on ihan hyvä ikäero, mikäli näin meille joskus sitten suodaan. Tämän myötä toivon, että utelut ”pikkukakkosesta” jätettäisiin vähemmälle toistaiseksi, kiitos.

PS. Pahoittelut lukuisista tekstissä vilisevistä voimasanoista. En voi itselleni mitään. Huomautettakoon myös, ettei artikkelin kuva Salutorgetin Afternoon Tea:ltä liity tapaukseen millään muotoa.