Minä olen nyt kolmen vuoden ikäinen äiti. Tänään tyttäreni nimittäin täyttää vuosia.

Hän ei ole enää mikään vauva, ei taapero, vaan lapsi. Hän osaa käydä vessassa, pestä hampaat ja kertoa ponnekkaasti mielipiteensä. Hän on mahtava, huumorintajuinen tyyppi, joka auttaa mielellään ruoanlaitossa, yrittää huijata lautapeleissä ja muistaa aina sanoa ”kiitos”.

Kolmevuotisen äitiyteni aikana hän on opettanut minulle paljon asioita ja auttanut minua löytämään itsestäni puolia, joita en tiennyt olevankaan.

esimerkiksi nämä asiat osaa ja ymmärtää kolmen vuoden ikäinen äiti

• Jaksan aina yllättyä siitä, miten monta lastenohjelman tunnaria ja -laulua osaan ulkoa.
• Minulla on (toisinaan) pidempi pinna kuin luulinkaan.
• Olen kehittynyt (toisinaan) taitavaksi neuvottelijaksi.
• Herään edelleen usein öisin rasahduksiin, vaikka tytär pääsääntöisesti nukkuukin hyvin nykyään.
• Olen oppinut, että Muumi -hedelmäpatukat ovat korvaamattomia ja niitä kannattaa olla aina taskussa. Monta tilannetta ja nälkäkiukkua on selätetty niillä. Myös lapsen.
• Olen tajunnut, että kolmevuotiaalla tyttärellä on norsun muisti. Omani sen sijaan alkaa haperoitua.
• Olen oppinut, että en ole se pullantuoksuinen mutsi, mutta osaan tehdä kiitettävästi kelvollista pannaria.
• Olen myös ymmärtänyt, että en ole myöskään ns. leikkipuistomutsi, mutta osaan kiitettävästi käydä HopLopissa.
• Olen huomannut, että tyttärelleni on kehittynyt tarkka maku vaatteiden suhteen ja hän todellakin valitsee vaatepartensa itse. Tämä on ollut vaikeaa hyväksyä, mutta niin kauan kuin hän pukeutuu sään mukaisesti, pukeutukoot miten lystää. Sehän on vain hieno asia, että haluaa ilmaista omia mieltymyksiään ja pitää niistä kiinni.
• Osaan (yleensä) varata päiväkotiin säänmukaiset varusteet ja pakata vaihtovaatteita mukaan.
• Olen ymmärtänyt, että jokainen lapsi on erilainen, joten on turha vertailla.
• Olen myös ymmärtänyt, että jokainen vanhempi on erilainen, joten on turha vertailla.
• Tärkeintä on löytää oma tapa olla äiti tai isä.

Varmasti kaikki vanhemmat sanovat näin, mutta tunnen päivittäin ylpeyttä siitä, kuinka valtavan voimakastahtoinen, hurjan huumorintajuinen ja ihanan itsenäinen pieni ihminen tyttäreni on. En voi käsittää, että olen (toki yhdessä mieheni kanssa) tuonut tähän maailmaan jotain noin hienoa ja ainutlaatuista.

Kaksi vuotta sitten kirjoitin aiheen tiimoilta seuraavaa:

”Kaikille tuleville äideille haluan sanoa, että se vauvavuosi menee ohi juuri niin nopeasti kuin kaikki varoittelevat. Joillekin se on hyvä asia ja toisille hirveän haikeaa. Itselleni se oli jotain siltä väliltä. Tavallaan olen suunnattoman iloinen, että lapseni kasvaa ja oppii ilmaisemaan itseään myös verbaalisesti, ettei minun tarvitse arvailla, onko kylmä, kuuma, väsymys, nälkä, kakat housussa vai jotain muuta. Toisaalta taas onhan se hassua, että hän ei olekaan enää pieni avuton rääpäle, vaan ihan oma persoonansa, jolla on voimakas luonne ja nauravaiset silmät.

Minulla on vielä ihan hirveästi opittavaa äitiydestä, mutta tyttäreni on onneksi valtavan hyvä opettaja. Toivon, että saamme vielä lukemattomia yhteisiä vuosia.”

Komppaan vuoden 2018 itseäni ja totean tähän loppuun, että minulla on vieläkin hirveästi opittavaa äitiydestä, mutta tyttäreni on onneksi edelleen valtavan hyvä opettaja. Me kasvamme yhdessä. Meillä on omat juttumme ja hänellä on omat juttunsa myös, isin, isovanhempien ja serkkujenkin kanssa. Se on suuri rikkaus ja olen todella kiitollinen, että tyttärelläni on elämässään niin paljon tärkeitä ihmisiä.

Lue myös:

Yhden vuoden ikäinen äiti

Kolmen kuukauden ikäinen äiti

Seuraa myös Instagramissa: @Sarkasmiajashampanjaa

Ilmastonmuutos näyttäisi aiheuttavan myös asumisahdistusta ja olenkin alkanut harkita mahdollisuutta pienempään asuntoon joskus tulevaisuudessa. Minua on viime kuukausien aikana alkanut piinata asuinneliöidemme määrä hämmentävän paljon. Olen tosissani miettinyt, tarvitsemmeko näin paljon tilaa.

Perheeseemme kuuluu kolme ihmistä. Meillä on kolme makuuhuonetta, sauna, piha, olohuone ja iso keittiö, kaksi televisiota, kaksi ruokapöytää ja kaksi sohvaa. Mietin muutenkin jatkuvasti pieniä ja isompiakin askelia ekologisempaan elämään. Voisinko pyöräillä enemmän? Ostaa vähemmän? Jättää lihan ja maitotuotteet kokonaan? Asua tiiviimmin?

Muutin tähän asuntoomme kantakaupungista kerrostalokaksiosta, jonka jaoin kämppiksen kanssa ja jossa oli postimerkin kokoinen keittiö. En ole asunut näin väljästi sitten lapsuuden. Ensin olin innoissani kaikesta kaappitilasta, varaavasta takasta, saunasta, valtavasta keittiöstä ja takapihasta, autotallistakin, mutta nyt se kaikki on alkanut tuntua jotenkin liioittelulta.

ilmastonmuutos ja asumisahdistus -muutto pienempään asuntoon?

Tässä alla muutamia asioita, jotka vaikuttavat tähän asumisahdistukseeni ja syitä, miksi olen alkanut pohtia pienempään asuntoon muuttamisen mahdollisuutta:

• Asunnossa on asunut kolme sukupolvea ja kaappien pohjalle sekä autotalliin on jäänyt vähän kaikkien kamoja. Pitäisi siivota kaikki kaapit ja laatikot, mutta se tuntuu ylivoimaiselta ponnistukselta.
• Saunomme keskimäärin kerran viikossa. Talonyhtiön saunavuorokin riittäisi.
• Vietin takapihalla aikaa viime kesänä vain muutamaan otteeseen. Oikeastaan senkin olemassaolo vain aiheuttaa päänvaivaa: jotain pitäisi tehdä, että se olisi viihtyisämpi. En kuitenkaan halua ostaa uusia kalusteita, koska vanhatkin ovat ehjät. Enkä ole todellakaan mikään viherpeukalo. Edellisetkin horsmat kuihtuneina ruukussaan muistuttavat viime kesästä ja siitä, että unohdin kastella niitä.
• Meillä käy melko harvoin vieraita.
• Vaikka olen tehnyt pääsääntöisesti kotoa käsin töitä ja muita kirjoitushommia viimeiset puoli vuotta, en ole kertaakaan istunut työhuoneessa työpöydän ääressä. Mies käyttää toki huonetta konsolin pelaamiseen, mutta saman voisi tehdä olohuoneessakin.
• Takkaa lämmitämme ehkä kerran vuodessa. Siitäkin syntyvät pienhiukkaset ahdistavat.
• Puhumattakaan siitä, että kaupungin laidalta tuntuu olevan pitkä matka ihan joka paikkaan.

Kun muutin tähän asuntoon, jossa mieheni jo asui, ilmoitin ponnekkaasti, että muutamme sitten vuoden sisällä lähemmäs keskustaa. Siitä on kohta neljä vuotta aikaa. Nykyään omistamme tämän silloin vuokraamamme asunnon, kuten olen kertonutkin. Kenties lähitulevaisuudessa siintävä putki- ja pintaremontti auttaa siihen, että asunto alkaa tuntua minullekin kodilta. Se ei kuitenkaan varmasti poista asuinneliöahdistusta.

Luonnollisesti rivitalonpätkässä esikaupungissa on myös puolensa. Meidän perheemme yksilöt tarvitsevat paljon omaa tilaa, enkä tiedä, miten arki sujuisi, jos muuttaisimme pienempään asuntoon. Alue on rauhallista ja keskuspuisto lähellä. Takapihalla on meidän istuttama omenapuu ja mieheni on leikkinyt lapsena samoilla pihoilla. Moinen on nykyään aika harvinaista.

Sitten on vielä huomioitava sekin, että haaveissa on mahdollisesti vielä lisääntyä joskus. Toisaalta siitäkään asiasta en ole enää aivan varma. Rehellisesti sanottuna en ole vakuuttunut, onko minua tehty monen lapsen äidiksi, kun välillä tuntuu, että hädin tuskin selviän tästä yhdenkään vanhemmuudesta kunnialla.

Onko siellä kenelläkään samankaltaisia ajatuksia? Asutteko väljästi vai tiiviisti? Haluaisitteko muuttaa isompaan tai pienempään asuntoon? Oletteko kokeneet asuinneliöahdistusta ilmastonmuutoksen vuoksi?

Lue myös:

Syksy 2024

Saako tätä sanoa ääneen?

Muistathan seurata minua myös Instagramissa: @Sarkasmiajashampanjaa