Kuin varkain helmikuu vaihtui maaliskuuksi ja yhtäkkiä oli taas kuukauden kymmenen -listauksen aika.

Viime kuun listaan hieman palatakseni:

• En kokeillut Vöneriä.
• Onnistuin inventoimaan vaatekaapit.
• Aloitin uudessa työpaikassa. (Tästä johtuen on ollut täällä blogissa ja Instagramissa tällä viikolla vähän hiljaisempaa, mutta palaan taas täysillä linjoille, jahka saan uuden arjen tasapainotettua. Nyt haluan keskittyä hetken täysillä uuteen työhön perehtymiseen.)

MAALISKUU

Kuukauden ensimmäisen aamun ensimmäinen ajatus: Miten voi olla jo aamu? Väsyttää. Kahvia. Paljon. Heti!

Tämän kirjan aion lukea: Teen näyttävän paluun Tulen ja jään laulun kolmannen osan pariin. Se jäi joskus tammikuussa kesken ja olen lukenut tässä välissä ihan muita teoksia, mutta nyt palaan fantasiamaailmaan.

(Työ)asia, jonka aion saada valmiiksi: Blogipostaus lentoemännän koulutuksesta. Se on roikkunut luonnoksissa noin puoli vuotta…

(Työ)asia, jonka tiedän roikkuvan puolivalmiina vielä tämän kuukauden jälkeenkin: Näinköhän saan vieläkään vietyä sitä hääkolttua pesulaan.

Lausahdus, josta saan juuri nyt energiaa arkeeni:

”Kaikin mokomin. Kaikki on loistavaa, sanoi pikku Myy. Enemmän tai vähemmän. Loistavinta olisi, jos me muuttaisimme sinne suurella metelillä kimpsuinemme ja kampsuinemme ja huomaisimme, että koko saari oli todellakin vain kärpäsen lika.”

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Ruoka, jota aion kokeilla: Ravintola Murun menu. Saimme häälahjaksi lahjakortin kyseiseen puljuun ja pöytävaraus on tehty 13.3. perjantaille. Olen todella innoissani, koska viimeksi Murussa aterioidessani olin raskaana, joten en saanut gastronomisesti kaikkea iloa irti ruoka- ja juomarajoitteiden vuoksi

Tässä kuussa tapahtuvista asioista eniten olen odottanut tätä ja nyt se viimein toteutuu: Lähden torstaina Lontooseen vuotuiselle kevätretkelle. Kuten olen jo kertonutkin, ohjelmassa on tällä kertaa muun muassa vintage-putiikkien kiertely, hilpeä musikaali ja muutama mielenkiintoinen ravintolatuttavuus.

Asia, joka tuntuu ristiriitaisimmalta: Uudessa työssäni viestintäkonsulttina minulla on joka toinen minuutti sellainen olo, että kohta kaikki tajuavat, että en osaa mitään ja miksi ihmeessä kukaan on palkannut minut ja olen tyhmä surkimus. Joka toinen minuutti tunnen puolestaan olevani älykäs, teräväkynäinen ja nokkela projektinhallinnan mestari. Totuus on ehkä jossain välimaastossa.

Yksi tavoite, joka on mahdollista saavuttaa: Jokohan tässä kuussa saisin ne paperit ulos koulusta. Lopputyö on aika lailla viimeistelyä ja arviointia vaille paketissa. Sitten pitää vielä käydä antamassa kypsyysnäyte.

Minkä asian haluaisin lapseni muistavan tästä kuukaudesta: Hän pääsee ensi viikonloppuna mummin ja vaarin kanssa mökille ilman meitä vanhempia minun ollessa reissussa ja mieheni mennessä ystävänsä häihin. Tyttäreni on odottanut tätä kovasti ja puhuu aiheesta lähes päivittäin.

Kaikki eivät välttämättä tiedäkään, mutta kirjoitin ahkerasti (virtuaalista) päiväkirjaa vuosina 2005-2014. Ajattelinkin nyt aloittaa julkaisemaan satunnaisesti vanhoja kirjoituksiani sekä ”parhaita” paloja täällä blogissani. Lähinnä osoittaakseni, että vaikka olisi ollut holtiton nuori aikuinen, voi silti kasvaa ihan kohtalaisen täysipäiseksi kolmekymppiseksi.

Raapustin näitä aivopierujani Livejournal -nimisellä alustalla ja ystäväni kutsuivat sitä ”Pastori Keinosen livejournalismiksi” . (Kiitos vain, Repe!) Tämä tietenkin johtui siitä, että hain vuonna 2010 lukemaan teologiaa, mutta se on aivan toinen tarina se.

(”Kyllähän kirkkoisä Augustinuskin eli railakasta elämää kunnes ryhtyi munkiksi ja keksi perisyntiopin. Toisaalta luterilaisessa kirkossakin on niin paljon asioita pielessä, että en tiedä, haluanko mukaan moiseen oravanpyörään. — Pitäkööt pappiskoulunsa saatanan hurskastelijat.”)

Livejournalin sivuilla on lukuisia kuolemattomia (ja vähän arveluttavia) lausahduksiani, kuten:

• ”Vaikka Hartsa yritti varoittaa meitä dyynien nakuilijoista, järkytys oli valtava kun Lahden bingoseura ja ET-kerho pelasivat vastakkain rantalentopalloa. Ja kyllä, alasti.”
• ”En tiennyt, että televisioon voidaan ottaa niin paljon mauttomasti pukeutuvia keravalaisia samaan ohjelmaan.”
• ”Minä hölmö se kuvittelin, että kaikki joutuvat tilille vasta tuomiopäivänä, mutta täällä Vantaalla näyttäisi olevan tapana tuomita ihmisiä aina maanantaisin.”
• ”Olen päättänyt saada tarpeekseni sinkkuelämästä noin syyskuun puolenvälin tienoilla.”

Päätin kuitenkin aloittaa tämän muistojen tielle astumiseni viimeiseksi jääneestä Livejournal -kirjoituksestani, jonka olen raapustanut kuusi vuotta sitten…

25.8.2014: entisen minäni haudalla

Tämä on viimeinen Livejournal -kirjoitukseni.

Koska olen nykään melko taitava tekemään erilaisia kaavioita sekä presentaatioita, ajattelin tehdä tästä lähes kymmenestä päiväkirjavuodesta statistiikkaa ja hienoja pylväitä Power Point -esityksen muodossa.

Sitten muistin, että siihen tuhraantuu liikaa kallisarvoista aikaani. Sitä paitsi saan tehdä moisia aivan tarpeeksi työkseni.

Tämän jälkeen pohdin, että aion kaivaa legendaarisimmat lausahdukseni vuosien varrelta nokkelaksi kollaasiksi.

Sitten oivalsin, että kirjoitukseni eivät ole koskaan olleet etäisestikään nokkelia.

Tämän vuoksi päätin lopettaa Livejournal -urani hieman analysoimalla syitä, miksi 26 -vuotiaan naisen ei tulisi kirjoittaa julkista päiväkirjaa;

Se on noloa.

Toki Livejournalin kirjoittaminen on auttanut minua monessa elämäni pyörremyrskyssä (ja yhtä lahjakkaasti myös aiheuttanut niitä). Olen purkanut tuntojani puiden milloin voimassa olevaa parisuhdetta, milloin paria suhdetta. Olen kertonut lukuisista kohtaamisista ja vauhdikkaista seikkailuista. Olen tarinoinut siitä, kuinka monesti olen kävellyt walk of shamella kadottaen sinne niin itsekunnioitukseni kuin kenkänikin. Olen bailannut, juhlinut, ollut holtiton. Olen tehnyt kaikkea, mikä kuuluu nuoruuteen. Nauranut ja itkenyt. Hävennytkin. Kaikesta tästä olen kirjoittanut. Kirjoittaminen on ollut minulle harrastus, henkireikä, joka on auttanut minua analysoimaan niin itseäni kuin ympäröivää maailmaa (ja piikittelemään epämiellyttäviä ihmisiä).

Kuitenkin lukiessani kaikkia jorinoitani taaksepäin, en aina tunnista itseäni. Tämä on ollut osa minua 16 -vuotiaasta saakka. Ihminen muuttuu kymmenessä vuodessa. Nyt, aikuisuuden kynnyksellä, on aika päästää irti.

Minun ei tarvitse enää herätä vieraista pedeistä tunteakseni itseni halutuksi. Olen löytänyt kaiken rämpimisen jälkeen vihdoin sellaisen miehen, joka jostain käsittämättömästä syystä haluaa olla minun kanssani. Ja tätä parisuhdetta en halua pilata analysoimalla sitä julkisesti nettipäiväkirjassa.

Hyvästi.

PS.Kun jokin ovi sulkeutuu, toisaalla aukeaa ikkuna. Vaikka Livejournalin aika on ohi, en aio koskaan lopettaa kirjoittamista. Aion perustaa ihka oikean blogin. Siitä tulee lifestyle -blogi. Ilman tyyliä.