Parhaita puolia allekirjoittaneessa on ehdottomasti se, että olen sarkastinen ja kyyninen ämmä. Ilmiselvä romantiikka, kuten ruusun terälehdet sängyllä tai sydämenmuotoiset suklaarasiat ystävänpäivänä, aiheuttavat välittömän ja rajun oksennusreaktion. En voi myöskään sietää pariskuntia, jotka kävelevät käsi kädessä tai toitottavat onneaan päivittäin sosiaalisessa mediassa. Kyse ei ole nyt siitä, että minä en itse olisi onnellinen tai että olisin kateellinen muille.

Ei. Kyse on siitä, että moinen on mautonta.

Tämä antiromanttinen mentaliteettini on tavallaan ristiriidassa sen faktan kanssa, että rakastan häitä. Olen aina rakastanut, ja tulen aina rakastamaan. Onnistuneessa hääpäivässä on taianomainen tunnelma, sopivasti alkoholia moderneja komponentteja yhdistettynä perinteisiin sekä tietenkin hyvät puhujat. Se on melko harvinaista, mutta olin juuri sellaisissa häissä viime viikonloppuna.

Onnistuneissa häissä on oltava hyvät nimikyltit.

Rakkauteni häitä kohtaan on puhdasta, ja kyynelehdin aina vihkitilaisuudessa. Se on noloa, mutta en voi sille mitään. Siispä kun rakas ystäväni sanoi miehelleen ”tahdon”, ei kukaan muu  kuullut sitä nyyhkytykseni yli. Itku ei johdu pelkästään siitä, että morsian tilaisuus on niin kaunis, vaan myös jännityksen laukeamisesta. On piinaavaa miettiä kihlajaisista saakka, lauletaanko kirkossa virsiä ja jos lauletaan niin mitä ja minkäköhänlaisen kakun he ovat valinneet ja kumpi polkaisee vai polkaistaanko lainkaan ja kuka ryöstetään ja onko leikkejä ja minkälainen hääkimppu on ja kuka sen sitten saa ja onko morsiolla yllään jotain uutta, vanhaa, sinistä ja lainattua.

En nyt ala erittelemään omia mielipiteitäni siitä, pitääkö olla lyhyt vai pitkä häämekko vihkikaava, ja onko Prinsessa ruususen häämarssi ainoa oikea tai siitä, pitääkö olla kunnon valssi eikä mitään typerää häätanssia.

Totuus on, että rakastan häitä sen vuoksi, jotta osaisin jonain päivänä omissani välttää kaikki sudenkuopat. Olen kuitenkin päättänyt naida useamman kuin vain yhden kerran, ja sen täytyy sitten olla napakymppi. Kaikki on valmiina, ainoastaan sormus puuttuu.

Ps. Kirjoitin tätä kuunnellen koottuja häävalsseja Spotifysta, enkä häpeä myöntää sitä.

Mitä ihmisen ammatti oikeastaan kertoo hänestä? Voiko sen perusteella, mitä joku tekee työkseen, päätellä jotain? Ovatko kaikki asianajajat tylsiä? Harrastavatko kaikki sairaanhoitajat ristipistotöitä? Ovatko  muusikot alkoholisteja?

Hävettää myöntää, mutta nuorempana arvotin miehiä ihmisiä melko puhtaasti ammatin perusteella. Kaikki alkoi siitä, kun yläasteella päätin, että jääkiekkoilijat ovat ainoita tavoittelemisen arvoisia kaksilahkeisia.

Ja minähän tavoittelin. Oli puolustajaa, keskushyökkääjää, oikeaa laitaa, vasenta laitaa ja maalivahtia. Kärkikarvaajaa ja jäähykuningasta. Aikani pelattuani otin aikalisän, ja päätin että arvostan enemmän jotain muuta kuin täydellisiä pakaroita, nuuskaa huulessa, lippistä väärinpäin ja hyviä bileitä.

En kuitenkaan aivan keksinyt, mitä se jokin muu voisi olla, joten jatkoin pinnalliseen tyyliini hyvin ulkokuoripitoisella linjalla. Kuvaan tulivat mukaan komeat yökerhojen ovimiehet ja vapaaottelijat. Oikeastaan kaikenlaisten urheilulajien edustajat olivat vahvasti edustettuina. Pikkuhiljaa aloin myös pitää arvossa koulutusta ja rahaa.

Sitten lähdin matkaoppaaksi. Ammattien sijaan keräilin ahkerasti eri maiden lippuja. Ruotsi, Norja, Tanska, Turkki, Espanja, Ranska ja niin edelleen. Se touhu ei kuitenkaan ollut kovin kauaskantoista, joten kyllästyin melko nopeasti. Kuin vaihvihkaan päässäni alkoi kytemään ajatus siitä, että ihminen saattaa olla jotain muutakin kuin koulutus, ammatti tai kansalaisuus.

Palattuani Suomeen minusta tuli matkustamohenkilökuntaa. Huomasin nopeasti, että miehet kohtelivat minua eri tavalla kuin ennen. Oivalsin, että en ollut ainut, joka arvottaa ihmisiä ammatin perusteella. Voin kertoa, että lentokone mielletään jostain syystä todella mielenkiintoiseksi työpaikaksi. Tästä on jopa tehty tutkimus, jonka mukaan lentoemäntä ja palomies ovat seksikkäimpiä ammatteja.

Käytin tätä häikäilemättä hyväkseni. Ajattelin, että olisipa vitsikästä, jos löytäisin itselleni palomiehen. Vaikka olin jo mielessäni luopunut eri ammattiryhmien tavoittelusta, päätin ryhtyä vielä viimeiseen taistoon. City –lehden kaikkitietävän Walter de Campin mukaan palomiehet suosivat tiettyjä anniskeluravintoloita Helsingissä. Tämän letkunmetsästyksen tuoksinassa satuin vahingossa tapaamaan elämäni miehen.

Hän on insinööri.