Haluan aluksi huomauttaa, että luonnollisesti on myös olemassa, ihan minunkin tuttavapiirissäni, tunnollisia ja kunnollisia ammattikiekkoilijoita, jotka ovat uskollisia perheenisiä. Tiedän myös, että monella jääkiekkoilijan puolisolla on myös oma ura ja muitakin ystäviä kuin toiset lätkävaimot. En tietenkään halua yleistää, mutta yleistän nyt kuitenkin, koska eihän tästä aiheesta muuten saa mehukasta blogipostausta, jossa miehet ovat lippis väärinpäin vaappuvia kusipäitä ja naiset kotiin alistettuja koristeita.

Perustan tämän hyvinkin kärjistetyn kertomukseni nyt siihen, mitä olen kuullut tuttaviltani, jotka ovat tai ovat olleet naimisissa tai vakavassa parisuhteessa jääkiekkoilijan kanssa. Näiden lisäksi nojaan omiin kokemuksiini sekä juorulehdistöön, joka on toki aina yhtä luotettava ja relevantti lähde.

Ei se lätkävaimon elämä ole aina ruusuilla tanssimista

Ensinnäkin pitää todeta, että lukuisista yrityksistä huolimatta siis kukaan lätkäjätkä ei koskaan huolinut minua lätkävaimoksi, mutta sehän on tässä toki sivuseikka. Nyt kerron, miksi minusta ei olisi edes ollut siihen hommaan:

• Muuttaminen koko ajan lyhyellä varoitusajalla on rankkaa.
• On lähes mahdotonta luoda omaa uraa, ellei ole paikkariippumaton fitness- tai sometähti, kuten monet nykyään tuntuvat olevan.
• Koko elämä pyörii miehen työn, pelipäivien ruokien ja päiväunien ympärillä.
• Mies on paljon poissa kotoa.
• Kaikenlaiset horatsut pyörivät jaloissa ja tilaisuus tekee varkaan.

Minusta tuntuisi kamalalta, että tulevaisuus olisi koko ajan epävarmaa. Jääkiekkoilija voi saada äkkiä lähtöpassit seurasta, siirron kesken kauden tai loukkaantua vakavasti. Koko elämä pyörisi miehen työn ympärillä ja itse siinä sivussa yrittäisin pitää arjen kasassa ja olla häiritsemättä tämän keskittymistä illan peliin.

Usein jos tähän yhtälöön suodaan lapsia, jäävät ne lätkävaimon kontolle täysin. Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta en tiedä yhtäkään miespuolista ammattiurheilijaa, joka olisi ollut vanhempainvapaalla.

Lätkäpiireissä tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että mies, elättäjä, saa puuhailla vähän mitä lystää. Tiedän tämän siksi, koska olen ollut ”mitä lystää”. Lätkävaimon osana on katsoa toiseen suuntaan ja pitää huolta jälkikasvusta. Hämmentävän monet naiset siihen suostuvat, enkä oikeastaan voi ymmärtää, miksi.

Otetaan stereotyyppinen esimerkki, täysin fiktiivinen tarina

Nuori nainen on töissä kahvilassa. Illanvietossa ystävien kanssa hän tapaa miehen, jolla on nuuskaa huulessa. Nainen ei ole käynyt kouluja toisen asteen jälkeen, eikä ehdi käydäkään. Hän muuttaa miehen perässä toiseen maahan, kauas ystävistä ja sukulaisista. Melko pian hän tulee raskaaksi. He menevät naimisiin. Vuosia kuluu, muutetaan usein, välillä toiselle mantereelle. Mies on koko ajan poissa kotoa. On pitkiä pelireissuja, kauden päätösreissuja ja muita menoja. Tulee lisää lapsia. Nainen on kuullut värikkäitä huhuja näistä pelireissuista, kauden päätösreissuista ja muista menoista, mutta ei sano mitään. Hän ei ole myöskään huomaavinaan sitä, että mies on koukussa unilääkkeisiin. Kuitenkin nämä asiat hiertävät ja aiheuttavat riitoja toisinaan. Suhteeseen kuitenkin jäädään. Siihen asti, että avioeroa puidaan 7 päivää -lehdessä.

Asiat eivät tietenkään ole mustavalkoisia

Tottakai tiedän, että myös muissa ammateissa on omat epävarmuustekijänsä eikä mikään avioliitto tai parisuhde ole koskaan täydellinen. Kaikilla meillä on omat haasteemme. Toiset ihmiset ovat uraorientoituneempia kuin toiset ja sehän on suuri rikkaus. Sivusin aihetta vuonna 2016 näin:

”On olemassa naisten (ja miksei miestenkin) joukkio, joiden pääasiallinen elämäntehtävä on päästä rikkaisiin naimisiin, jotta ei tarvitsisi tehdä töitä. Itselleni ajatus siitä, että joku toinen maksaisi elämiseni täysin, on todella vieras. En näe itseäni edustusvaimona, enkä voi arvostaa ihmisiä, jotka valitsevat sen osan. Minusta olisi suorastaan nöyryyttävää, jos saisin kuukausirahaa puolisoltani tai vaihtoehtoisesti elättäisin jotain miehenrutjaketta. Mielestäni taloudellinen riippumattomuus on myös parisuhteessa äärimmäisen tärkeä asia. Edellä mainittujen seikkojen vuoksi en voisi jäädä myöskään vuositolkulla kotiäidiksi. En halua kritisoida heitä, jotka sellaisen valinnan tekevät. Haluan vain tuoda esiin, että en itse siihen pystyisi, mikäli se olisikin taloudellisesti mahdollista. Valitettavasti kotiäitiyttä ei arvosteta ansioluettelossa, vaikka se varmasti arvokasta työtä onkin. Olen muutenkin sen verran skeptinen elämän suhteen, että en voi olla pohtimatta: Mitä sitten, kun seitsemän vuotta oltuani poissa työelämästä ja mahdollisesti ilman korkeakoulututkintoa, mies päättää vaihtaa minut nuorempaan vuosimalliin? Pahimmassa tapauksessa auto ja asuntokin ovat hänen nimissään ja minä jäisin aivan tyhjän päälle. Olen sitä mieltä, että parisuhteessakin tasa-arvo on tuiki tärkeä asia. Tilanteessa, jossa jompikumpi osapuoli maksaa kaiken, suhteen vallankäyttö on vääristynyt.”

Komppaan neljän vuoden takaista itseäni tässä asiassa edelleen.

Lue myös:

”Olkaa sitten kuten miehiä, älkää tehkö lapsia”

Voisinko elää jonkun toisen piikkiin?

Hokihutsun muistelmat -kuinka iskeä jääkiekkoilija

Mitä ihmisen ammatti kertoo hänestä?

Seuraa myös Instagramissa: @Sarkasmiajashampanjaa

Minun piti tänään julkaista kepeämpää sisältöä, mutta en voi nyt olla ottamatta kantaa tähän aiheeseen. Viime aikoina on käyty keskustelua tasa-arvoisesta vanhemmuudesta usean vaikuttajan kanavissa. Tapetille on nostettu muun muassa vanhempainvapaauudistus ja äitiyspakkaus. Esimerkiksi yksi tuleva mutsi, WTD-Nata, kommentoi asiaa mielestäni hyvin. Hän puki sanoiksi paljon ajatuksia, joita olen itsekin pohtinut, mutta en ole uskaltanut sanoa ääneen.

Haluan kuitenkin nyt kertoa omista kokemuksistani: Mieheni oli 3 kuukautta vanhempainvapaalla ja minä olin sitä edeltävät 9 kuukautta kotona. Tytär aloitti siis varhaiskasvatuksessa karvan alle vuoden ikäisenä. Kun menin töihin lapsen ollessa kahdeksan kuukauden ikäinen, sain kuulla ”kukas sitä lasta sitten hoitaa?” –tyyppisiä kommentteja sekä vähättelyä ja naureskelua siitä, että puolisoni oli kotona lapsen kanssa. Muskarissa käyvää isää, joka oli siellä ainoa laatuaan, ihasteltiin ja kummasteltiin. Mielestäni myös minä olisin ansainnut mitalin siitä, että jaksoin raahautua muskariin lapsen kanssa, vaikka se oli todella kaukana epämukavuusalueella. Vihasin muskaria! Mielestäni oli kiusallista parveilla siellä muiden äityleiden kanssa. Ahdisti kuunnella sitä lässytyksen ja hössötyksen määrää. Siellä me silti leikimme kaikki yhdessä jotain ripirapi- sadelauluja ja heiluttelimme marakasseja minkä ehdimme. Tyttäreni rakasti sitä.

Ihmiset ovat erilaisia. Vanhemmat tekevät miten parhaaksi katsovat imetyksen, muskareiden, nukkumisjärjestelyiden, raha-asioiden, kotitöiden tai vanhempainvapaiden jakamisen suhteen. Kaikille perheille ei ole taloudellisesti mahdollista jakaa vanhempainvapaita siten, että molemmat saisivat olla lapsen kanssa. Jotkut vanhemmat eivät halua tehdä töitä ja toiset eivät puolestaan viihdy kotona lapsen kanssa. Kaikki eivät voi jäädä myöskään hoitovapaalle, vaan lapsi on laitettava päivähoitoon taloudellisista syistä alle vuoden ikäisenä. Toiset eivät edes halua jäädä hoitovapaalle.

onko vain äideillä kyky rakastaa lasta?

Tässä keskustelussa kuitenkin kyse on nyt rakenteista ja ”äidin paikka on kotona lapsen kanssa ja isä tuo leivän pöytään” -tyyppisestä asenteesta, joka on 2020-luvulla naurettava ja äärimmäisen epätasa-arvoinen.

Tämä saattaa jollekin nyt tulla yllätyksenä, mutta kaikissa perheissä ei ole äiti ja isä. . Se ei tee yhdestäkään perheestä vähempiarvoista kuin toisesta tai yhdestäkään vanhemmasta sen huonompaa.  Lapsi tarvitsee rakkautta ja turvallisuutta. Minä en näe, että kyky rakkauteen tai turvallisuuden tunteen luomiseen olisi sidottu sukupuoleen.

Kyse on siitä, että lainsäädännön ja jopa yleisesti käytettyjen sanamuotojen ei soisi vuonna 2020 olevan näin sukupuolittuneita ja jopa syrjiviä. Tämän vuoksi suunniteltu perhevapaauudistus on tervetullut. Nata Salmela kirjoitti aiemmin mainitsemassani blogipostauksessaan (8.6.2020) näin:

Haluaisin korostaa, että vanhemmuuden tasa-arvosta puhuttaessa kyseessä ei ole missään tapauksessa äitien aseman ja oikeuksien huonontaminen, vaan isien oikeuksien nostaminen samalle tasolle. Keskustelua seurattuani tuntuu, että joillakin nousee niskakarvat pystyyn puhuttaessa esimerkiksi äitiyspakkauksen nimen vaihtamisesta tasa-arvoisemmaksi tai vanhempainvapaiden jakamisen paremmin myös isät huomioivaksi. Koetaan, että äideiltä ikään kuin viedään saavutettuja etuja, vaikka asiahan ei ole suinkaan näin.”

Tämä on juuri se ajatus, jota olen itsekin pyöritellyt moneen otteeseen seuratessani keskustelua vanhempainvapaauudistuksesta. Kannattaa myös lukea tämä Helsingin Sanomien (7.6.2020) artikkeli.

Kuva ei liity aiheeseen. Paitsi siten, että olimme viime viikonloppuna mieheni kanssa hotellissa. Kahdestaan. Hui kamala.

Kirjoitin ennen lapseni syntymää näin ja komppaan vuoden 2016 itseäni:

Miksi en voisi olla hyvä äiti, joka antaa lapselleen paljon rakkautta, mutta pitää myös huolta itsestään ja luottaa siihen, että perheessä on toinenkin rakastava, kykenevä vanhempi? Onko aivan väärin haaveilla siitä, että vastuu pienokaisen hoidosta jaetaan, kuten kaikki muukin tasapainoisessa suhteessa? Olenko kamala ihminen, jos toivon, että tämä suhteen toinen osapuoli voisi joskus ottaa ne yösyötöt, että minäkin saisin yhdet kunnon unet? Onko ylitsepääsemättömän itsekästä tahtoa perheen lisäksi ura ja tehdä töitä sen eteen? Olen tulevaisuudessa äiti, mutta olen myös nainen, tytär, avovaimo, sisko ja ystävätär.”

Lue myös:
Tulevan äitiyden kohtuuttomat paineet
”Olkaa sitten kuten miehiä, älkää tehkö lapsia.” Sirpa Selänne