Tulevan äitiyden kohtuuttomat paineet

Olen miettinyt tätä kirjoitusta pitkään. En ole kuitenkaan rohjennut pukea ajatuksiani sanoiksi. Aihe on sen verran arka. Nyt kuitenkin päätin ottaa härkää sarvista, koska en jaksa uskoa, että olisin yksin näiden mietteideni kanssa ja sitä paitsi koen pakottavaa tarvetta tuoda asioita ilmi.

Raskaana oloon liittyy monia tunteita ja seikkoja, joita ei ole koskaan ennen tarvinnut miettiä. Uuden elämäntilanteen myötä arkeeni on astunut järkyttävä, kokonaisvaltainen pelko: Onko vauva terve? Mitä jos ei olekaan? Entä jos vauva kuolee synnytyksessä? Mitä jos itse kuolen? Entäpä jos sairastun synnytyksen jälkeiseen masennukseen? Mitä jos tämä kaikki on avomiehelleni liikaa ja hän päättää jättää meidät?

Ja sitten vielä: Entä jos olenkin huono äiti? 

Olen aina kuvitellut olevani itse itseni pahin kriitikko, mutta raskaus on muuttanut senkin asian. Kaikki muut ihmiset ympärilläni tuntuvat tietävän paremmin, miten minun pitäisi itseni kantaa ja millainen vanhempi minusta pitäisi tulla. Tottakai hyvät neuvot ovat kalliit, sillä eihän minulla ole pienintäkään aavistusta siitä, mitä on olla jonkun äiti. Kuitenkin tuntuu, että kaikki yrittävät laittaa minua johonkin lokeroon ja heillä vaikuttaisi olevan käsitys siitä, millaiseksi minun pitäisi muuttua tai olla muuttumatta. Jotkut haluavat, että olisin luomuruokaa itse kasvattava luontaistuoteäityli, joka makaa perhepedissä imettämässä siihen saakka, että lapsi on vähintään eskari-ikäinen ja tiputtaa raskauskilotkin ainoastaan vaunulenkeillä sekä vauvapilateksella. Toiset taas tuntuvat tahtovan, että lähden synnytyssairaalasta suoraan shampanjapäissäni bailaamaan ja jätän Kätilöopistolle sekä vauvan että kilot, palaan viikon kuluttua synnytyksestä töihin ja käyn Tallinnassa korjauttamassa raskauden pilaamat rintani samalla kun juoksen kaikissa kissanristiäisissä yhtä tiuhaan kuin ennen raskauttakin.

Joidenkin mielestä varmaan vauvanhuoneen sisustus on aivan täysin sopimaton.

Minusta on alkanut vaikuttaa siltä, että en voi koskaan riittää ja tästä uudesta roolista ei vain voi selvitä kunnialla. Miksi en voisi olla se, joka nauttii vauvan kanssa kotona olosta, mutta palaa sitten motivoituneena työelämään? Tai se, joka rauhassa palautuu raskaudesta liikkumalla juuri niin kuin parhaalta tuntuu: toisinaan raittiissa ilmassa vaunujen kanssa kävellen, toisinaan spinning -tunnilla tai joogasalissa hikoillen? Tai se, joka välillä tekee itse poimituista sienistä muhennosta ja toisena päivänä syö pakastekalapuikkoja ja tonnikalaa suoraan purkista? Tai se, joka kulkee mielellään ilman meikkiä päivät pitkät, mutta joskus nauttii siitä, että saa laittautua ja lähteä ihmisten ilmoille?

En tiedä, johtuuko se raskaushormoneista vai olenko tulossa hulluksi, mutta välillä hienovaraiset, ystävällisetkin kommentit tuntuvat musertavilta. Milloin syön vääränlaisia vitamiineja tai sopimatonta ravintoa. Milloin kuntoilen väärin ja painoakin on tullut liikaa tai liian vähän. Milloin olen todella pinnallinen kun en suoranaisesti nauti raskaana olosta tai vähintäänkin outo, kun en koko ajan hehkuta olevani ”vauvakuplassa”.

Puhumattakaan kommenteista, joita olen saanut kerrottuani, että yritämme alusta asti, josko vauva nukkuisi ihan omassa sängyssä. Jos ei nuku, katsomme sitten luonnollisesti muita ratkaisuja, mutta siitä lähdemme liikkeelle. Tai kun olen maininnut, että en aio ottaa imetyksestä mitään paineita. Onnistuu jos on onnistuakseen ja jos ei onnistu, vauva syö korviketta. Minuakaan ei ole koskaan imetetty. Silti minusta tuli täysin vahva ja terve siitäkin huolimatta, että olen kaksi ja puoli kuukautta keskonen. Tai kun olen tuonut ilmi, että haaveilen paluusta opintojen pariin ja mahdollisesti myös vähän työelämäänkin jo ensi syksynä. Itse olen mennyt alle vuoden ikäisenä päiväkotiin ja olen sitä mieltä, että se on vallan hyvä paikka lapsille. Sitä paitsi Suomessa olemme etuoikeutettuja, sillä myös isällä on mahdollisuus jäädä hoitovapaalle. Olen myös saanut paheksuvia katseita, kun vasemmassa nimettömässäni ei ole sormusta, eikä minulla ole pienintäkään aikomusta mennä naimisiin ennen vauvan syntymää, ristiäisissä tai ylipäätään aivan lähitulevaisuudessa. En tahdo joutua lopun ikääni miettimään, kosittiinko minua vain velvollisuudentunnosta.

Jonkun mielestä olen varmasti laittanut aivan vääränlaisen taulunkin seinälle.

Miksi en voisi olla hyvä äiti, joka antaa lapselleen paljon rakkautta, mutta pitää myös huolta itsestään ja luottaa siihen, että perheessä on toinenkin rakastava, kykenevä vanhempi? Onko aivan väärin haaveilla siitä, että vastuu pienokaisen hoidosta jaetaan, kuten kaikki muukin tasapainoisessa suhteessa? Olenko kamala ihminen, jos toivon, että tämä suhteen toinen osapuoli voisi joskus ottaa ne yösyötöt, että minäkin saisin yhdet kunnon unet? Onko ylitsepääsemättömän itsekästä tahtoa perheen lisäksi ura ja tehdä töitä sen eteen?

Olen tulevaisuudessa äiti, mutta olen myös nainen, tytär, avovaimo, sisko ja ystävätär. Uskon olevani lapselleni parempi vanhempi silloin, kun saan välillä urheilla, toteuttaa unelmiani ja jopa käydä joskus ystävieni kanssa lasillisella. Ei myöskään liene maailmanloppu, jos toisinaan tahdomme lähteä vaikka elokuviin ja syömään avomieheni kanssa jättäen jälkikasvumme isovanhempien kontolle. Mielestäni hyvinvoiva äiti ja parisuhde on lapselle paljon parempi vaihtoehto kuin kaksi vuotta yötä päivää valvonut katkeroitunut lähiömutsi, joka on väsymyksestä muuttunut hirviöksi, eikä tunnista enää omaa peilikuvaansa.