Ero ei ole epäonnistumisen merkki

Tuttavapiirissäni on tänä vuonna ollut poikkeuksellisen paljon eroja. En tiedä, johtuvatko ne koronasta vai ei, mutta näin on päässyt käymään. Niinpä ajattelin kirjoittaa hieman omia ajatuksiani eroamisesta, koska olen pohtinut sitä jonkin verran viime aikoina.

onko ero häpeällistä?

On mielestäni erikoista, miten paljon eroaminen aiheuttaa tunteita muissa ihmisissä kuin eron osapuolissa. Sen huomaa hyvin vaikkapa siitä, miten julkisuuden henkilöiden eroja ruoditaan ja riepotellaan juorulehdissä. Tietenkin joskus eroon saattaa liittyä kolmansia osapuolia ja sehän vasta onkin mehevä juoru, jolla pitääkin mässäillä viikkotolkulla anonyymeissä sovelluksissa ja Seiskassa. Mielestäni yhteiskunnassamme edelleen vuonna 2020 eroaminen koetaan häpeällisenä epäonnistumisena. Sen ei pitäisi olla niin.

Lähes puolet avioliitoista päättyy eroon. (Lähde: Väestöliitto)

Kukaan tuskin menee naimisiin tai aloittaa ylipäätään mitään parisuhdetta sillä ajatuksella, että kohta tässä erotaan kumminkin. Silti tilastollisesti se on erittäin todennäköistä. Eron syitä voi olla monia. Jos suhteessa toinen tai kumpikin osapuoli on onneton, saattaa ero olla ainoa ratkaisu. Joskus kaikki kivet on käännetty ja on vain parempi jatkaa erillään. Ei pariterapiakaan aina auta suhdetta korjaavalla tavalla. Joskus se voi vaikka auttaa näkemään, että on parempi olla yksin. Eroamisessa ei ole mitään väärää. Ero ei ole epäonnistumisen merkki, päin vastoin. Se on usein rohkeutta. Rohkeutta olla avoin ja rehellinen itselleen sekä puolisolle.

Mielestäni eroista pitäisi ylipäätään puhua (ainakin lasten kuullen) hyvin neutraaliin sävyyn. Olen alkanut kiinnittää tähän huomiota viime aikoina kun tosiaan tuttavapiirissä useampi suhde on päättynyt tänä keväänä. Miten käsittelen asiaa: kauhistelenko ja juoruilenko vai pikemminkin vain totean, että nyt kävi näin?

Tähän mielipiteeseeni vaikuttaa varmasti se, että omat vanhempani erosivat ollessani 3-vuotias. Siitä saakka elämääni kuului myös isäpuoli. He erosivat kymmenisen vuotta sitten. Olen aiemminkin tästä maininnut, mutta ydinperhe ei ole ainoa perhemuoto, eikä sitä pitäisi nostaa jalustalle etenkin kun se taitaa tänä päivänä olla oikeastaan melko harvinaista.

En ole psykologi, mutta uskon, että lapsen on vähän helpompi käsitellä mahdollista vanhempien eroa, jos eroamista ylipäätään ei ole hänen kuultensa demonisoitu. Joskus vaan ihmisten polut erkanevat. Äiti tai isä saattaa rakastua toiseen ja se toinen voi olla vaikka samaa sukupuolta. Se ei ole epäonnistumista, vaan inhimillistä. Tärkeintä on minun mielestäni elämässä pyrkiä onnellisuuteen. Löytyi se sitten yksin tai yhdessä. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että aikuisen onni heijastuu myös lapseen.

Lue myös: Äiti, miksi olet surullinen?

Kuvat viime kesältä meidän häistä: Ira Venäläinen