Niin kovin mukavaa kuin työntäyteinen arki onkin, lomailu on paljon hauskempaaa. Siksi odotankin 17 päivän kuluttua alkavaa minilomaani kuin kuuta nousevaa.  Ei sillä että laskisin, mutta 158 tunnin ja 36 minuutin kuluttua olen lentokoneessa ja hyvästelen hyisen Helsinki-Vantaan.

Työskenneltyäni matkailun parissa, en haikaile rantalomien perään. Sen sijaan kaipaan reissultani edullista viiniä ja pitsaa taidetta ja kulttuuria. Tämän vuoksi valitsin kaupunkikohteen, jonne olen aina halunnut matkustaa, ja jonka kiehtovan historian kaikki tuntevat. Kaikki tiet todellakin vievät Roomaan.

Niinpä ostin Stockmannilta tuosta upeasta kaupungista kertovan kirjan. Olen lukenut sen kolmesti kannesta kanteen tehden hyvin aikataulutetun suunnitelman museoista ja nähtävyyksiistä, jotka haluan tuon viikonlopun aikana nähdä ainoastaan siksi, että saan hyvää kuvamateriaalia Instagramiin.

Olen myös jo toukokuussa matkaa varatessani tehnyt täsmällisen logistiikkalistan Exeliin tavaroista, jotka pakkaan mukaani. Luonnollisesti olen pakannut ne nyt hyvissä ajoin, ettei vaan tule viime hetkellä kiire.

Odotan todella paljon käyntiä Vatikaanissa, Sikstuksen kappelia, Pantheonia, käyskentelyä ihastuttavilla mukulakivikaduilla ja vatsan täydeltä hyvää ruokaa. Sipsuttelen tyylikkäissä korkokengissä ja kukkamekossa ympäri kaupunkia ja nautiskelen tunnelmasta sekä täydellisestä espressosta. Kenties opin sanomaan italiaksi muutakin kuin ”Frutti di mare” tai ”Prosecco”.

Todellisuudessa menen Hop on, hop off –tyyliseen turistibussiin, katsastan Colosseumin, hyppään pois ensimmäisen tavernan kohdalla ja makaan seuraavat kaksi päivää pimeässä hotellihuoneessa säälien itseäni. Frutti di mare!!!

Parhaita puolia allekirjoittaneessa on ehdottomasti se, että olen sarkastinen ja kyyninen ämmä. Ilmiselvä romantiikka, kuten ruusun terälehdet sängyllä tai sydämenmuotoiset suklaarasiat ystävänpäivänä, aiheuttavat välittömän ja rajun oksennusreaktion. En voi myöskään sietää pariskuntia, jotka kävelevät käsi kädessä tai toitottavat onneaan päivittäin sosiaalisessa mediassa. Kyse ei ole nyt siitä, että minä en itse olisi onnellinen tai että olisin kateellinen muille.

Ei. Kyse on siitä, että moinen on mautonta.

Tämä antiromanttinen mentaliteettini on tavallaan ristiriidassa sen faktan kanssa, että rakastan häitä. Olen aina rakastanut, ja tulen aina rakastamaan. Onnistuneessa hääpäivässä on taianomainen tunnelma, sopivasti alkoholia moderneja komponentteja yhdistettynä perinteisiin sekä tietenkin hyvät puhujat. Se on melko harvinaista, mutta olin juuri sellaisissa häissä viime viikonloppuna.

Onnistuneissa häissä on oltava hyvät nimikyltit.

Rakkauteni häitä kohtaan on puhdasta, ja kyynelehdin aina vihkitilaisuudessa. Se on noloa, mutta en voi sille mitään. Siispä kun rakas ystäväni sanoi miehelleen ”tahdon”, ei kukaan muu  kuullut sitä nyyhkytykseni yli. Itku ei johdu pelkästään siitä, että morsian tilaisuus on niin kaunis, vaan myös jännityksen laukeamisesta. On piinaavaa miettiä kihlajaisista saakka, lauletaanko kirkossa virsiä ja jos lauletaan niin mitä ja minkäköhänlaisen kakun he ovat valinneet ja kumpi polkaisee vai polkaistaanko lainkaan ja kuka ryöstetään ja onko leikkejä ja minkälainen hääkimppu on ja kuka sen sitten saa ja onko morsiolla yllään jotain uutta, vanhaa, sinistä ja lainattua.

En nyt ala erittelemään omia mielipiteitäni siitä, pitääkö olla lyhyt vai pitkä häämekko vihkikaava, ja onko Prinsessa ruususen häämarssi ainoa oikea tai siitä, pitääkö olla kunnon valssi eikä mitään typerää häätanssia.

Totuus on, että rakastan häitä sen vuoksi, jotta osaisin jonain päivänä omissani välttää kaikki sudenkuopat. Olen kuitenkin päättänyt naida useamman kuin vain yhden kerran, ja sen täytyy sitten olla napakymppi. Kaikki on valmiina, ainoastaan sormus puuttuu.

Ps. Kirjoitin tätä kuunnellen koottuja häävalsseja Spotifysta, enkä häpeä myöntää sitä.