Mitä ihmisen ammatti oikeastaan kertoo hänestä? Voiko sen perusteella, mitä joku tekee työkseen, päätellä jotain? Ovatko kaikki asianajajat tylsiä? Harrastavatko kaikki sairaanhoitajat ristipistotöitä? Ovatko  muusikot alkoholisteja?

Hävettää myöntää, mutta nuorempana arvotin miehiä ihmisiä melko puhtaasti ammatin perusteella. Kaikki alkoi siitä, kun yläasteella päätin, että jääkiekkoilijat ovat ainoita tavoittelemisen arvoisia kaksilahkeisia.

Ja minähän tavoittelin. Oli puolustajaa, keskushyökkääjää, oikeaa laitaa, vasenta laitaa ja maalivahtia. Kärkikarvaajaa ja jäähykuningasta. Aikani pelattuani otin aikalisän, ja päätin että arvostan enemmän jotain muuta kuin täydellisiä pakaroita, nuuskaa huulessa, lippistä väärinpäin ja hyviä bileitä.

En kuitenkaan aivan keksinyt, mitä se jokin muu voisi olla, joten jatkoin pinnalliseen tyyliini hyvin ulkokuoripitoisella linjalla. Kuvaan tulivat mukaan komeat yökerhojen ovimiehet ja vapaaottelijat. Oikeastaan kaikenlaisten urheilulajien edustajat olivat vahvasti edustettuina. Pikkuhiljaa aloin myös pitää arvossa koulutusta ja rahaa.

Sitten lähdin matkaoppaaksi. Ammattien sijaan keräilin ahkerasti eri maiden lippuja. Ruotsi, Norja, Tanska, Turkki, Espanja, Ranska ja niin edelleen. Se touhu ei kuitenkaan ollut kovin kauaskantoista, joten kyllästyin melko nopeasti. Kuin vaihvihkaan päässäni alkoi kytemään ajatus siitä, että ihminen saattaa olla jotain muutakin kuin koulutus, ammatti tai kansalaisuus.

Palattuani Suomeen minusta tuli matkustamohenkilökuntaa. Huomasin nopeasti, että miehet kohtelivat minua eri tavalla kuin ennen. Oivalsin, että en ollut ainut, joka arvottaa ihmisiä ammatin perusteella. Voin kertoa, että lentokone mielletään jostain syystä todella mielenkiintoiseksi työpaikaksi. Tästä on jopa tehty tutkimus, jonka mukaan lentoemäntä ja palomies ovat seksikkäimpiä ammatteja.

Käytin tätä häikäilemättä hyväkseni. Ajattelin, että olisipa vitsikästä, jos löytäisin itselleni palomiehen. Vaikka olin jo mielessäni luopunut eri ammattiryhmien tavoittelusta, päätin ryhtyä vielä viimeiseen taistoon. City –lehden kaikkitietävän Walter de Campin mukaan palomiehet suosivat tiettyjä anniskeluravintoloita Helsingissä. Tämän letkunmetsästyksen tuoksinassa satuin vahingossa tapaamaan elämäni miehen.

Hän on insinööri.

Eräs suomalainen pyylevä tositeeveejulkkis on sanonut, että Suomen suvi on lyhyt ja vähäluminen. Saanen ystävällisesti olla eri mieltä. Minun mielestäni kotimaassamme on yksi vuodenaika, syksy.

Kuluva ”kesä” on tosiaan ollut poikkeuksellisen viileä. Keli ei juurikaan eroa marraskuusta millään muulla tavalla kuin että öisin on rasittavan valoisaa. Tämä matalapaineen jatkuva tanssi maamme yllä on positiivinen asia pakettimatkailulle, joka on entisten ammattieni kautta lähellä sydäntäni. Minulla itselläni ei kuitenkaan ole tällä hetkellä mahdollisuutta irtiottaa ja suunnata Välimeren helteisiin, joten vitut siitä että matkaoppailla riittää töitä ja lennot on täynnä.

Olin siis varauksettoman innoissani viime viikonloppuna kun hartaan odottelun jälkeen elohopea kipusi yli kahdenkymmenen celsiusasteen. Viimeinkin voin laittaa kesämekon ylleni ilman villahousuja ja laittaa jalkaani sandaalit kumisaappaiden sijaan. Vihdoin ja viimein voin käyttää aurinkolaseja ilman, että kukaan tietää ajattelee minun olevan krapulassa. Aurinko päivettää ihoni ja vaalentaa hiukseni.

Aurinkoisessa säässä on kuitenkin yksi suuri ongelma; tulee pakottava tarve tehdä jotain. On pakko mennä terassille, joka on aivan täynnä typeriä muita mukavia ihmisiä. Jos ei mene terassille, on pakko lähteä nauttimaan säästä veneilyn merkeissä. Se vasta onkin kamalaa! Veneestä on suuri vaara tippua ja hukkua. Hiuksetkin menevät sekaisin merituulessa, ja aallokko keinuttaa.

Tai sitten voi mennä viettämään kesäpäivää esimerkiksi uimarannalle. Siellä tosin menee hiekkaa paikkoihin, jonne sitä ei koskaan pitäisi mennä, eikä meressä oikein kehtaa uida. Sitten pitäisi olla rantakunnossakin tai vähintäänkin harrastaa puistojumppaa ja suppailua.

Yksi suosittu vaihtoehto kesäpäivästä nauttimiseen on piknik. Mikä onkaan mukavampaa kuin pakata kuohuvat juomat kylmälaukkuun, leipoa pari suolaista piirakkaa ja korvapuusteja, ostaa ylihintaisia mansikoita torin tungoksesta, jonottaa tunti Suomenlinnan lautalle, jossa suurimman osan tilasta vievät lastenrattaat, etsiä toinen tunti saaren ainoaa käymälää, jonottaa sinne kolmas tunti ja metsästää neljäs sopivaa paikkaa, johon asetella tämä piknik –karavaani?

Auringon laskiessa kuitenkin piknik -viltti on täynnä kaatuneita juomia, joten se täytyy hylätä. Tyhien pullojen määrä on järjetön, eivätkä edes pullonkerääjät huoli jätesäkillistä viinipulloja, niistä kun ei saa kunnollista panttiakaan. Sitten täytyy yrittää epätoivoisesti selviytyä takaisin sinne lautalle, ja jatkaa iltaa palaneesta naamasta ja liian vähäisen vedenjuonnin aiheuttamasta päänsärystä välittämättä. Se on yllättävän haastavaa.

Sateisessa säässä on siis se hyvä puoli, että voi hyvällä omalla tunnolla jäädä kotiin katsomaan elokuvia, syömään nachoja ja säälimään itseään olematta lainkaan sosiaalinen.