Sosiaalinen media on niin kertakaikkisen arkipäiväinen asia, että emme välttämättä edes ajattele sen käyttöä kummemmin. Lähes kaikilla on jonkinlainen some -tili, jossa jaetaan enemmän tai vähemmän kaikenlaista. Ei ennen vanhaan laitettu perhekuvia kaiken kansan nähtäville. Ne kehitettiin ja aseteltiin siististi kansioihin tai jätettiin laatikoihin lojumaan. Olen pohtinut äidiksi tultuani paljon sitä, mitä omasta lapsesta on soveliasta jakaa netissä ja minkälaisia vaikutuksia sillä voi olla tulevaisuudessa.

Oma ensikosketukseni alkeelliseen sosiaaliseen mediaan tapahtui yläasteella. Oli sellainen sivusto kuin ii2.org, jonne pystyi lataamaan kuvia ja keskustelemaan muiden kanssa. Pian sen jälkeen liityin myös Irc -galleriaan, joka oli tarkoitettu ”irkkaajille” nimensä mukaisesti kuvagalleriaksi. En ollut irkkaaja, mutta liityin innokkaana yhteisöihin, kuten ”Ylianalysoijat” ja ”Holtittomat”. Minulla on edelleen profiili siellä, joskaan ei aktiivisessa käytössä. Mitä nyt välillä käyn muistelumielessä selailemassa nuoruuskuvia. Ne tuovat suurta hupia.

Vuonna 2007 siirryin galtsusta Facebookiin. Loppu onkin somehistoriaa. Vietin siis juuri kymmenvuotispäivää naamakirjassa. Aloitin myös lukioaikoihin kirjoittamaan eräänlaista blogin esiastetta, nettipäiväkirjaa Livejournaliin. Päivitin sitä melkein kymmenen vuotta säännöllisesti.

Minua hävettää Irc-galleriassa olevat ”hassunhauskat” bilekuvat hölmöine kuvateksteineen, kuten ”Joku roti, painajainen”. Sitäkin enemmän minua nolottaa tajunnanvirtatyyppiset päiväkirjatekstini ihmissuhdedraamoista, jotka olivat sydäntäraastavia ja joita oli paljon. En kuitenkaan raaski poistaa galleriaprofiilia tai Livejournal -kirjoituksia tyystin, koska niissä on tallennettuna minun kasvukipuni ja ennen kaikkea koska niitä ei löydä mitenkään googlaamalla. Ei ollut nimittäin tapana siihen aikaan esiintyä koko nimellään missään.

Tämän pitkähkön johdannon siivittämänä haluan palata itse blogipostauksen aiheeseen, joka on siis äitiys ja sosiaalinen media.

Kuten yllä olevasta kuvakaappauksesta voi havaita, laitan someen kuvia lapsestani, mutta en sellaisia, joista hänet voisi tunnistaa. Tottakai haluaisin tunkea profiilini täyteen hänen pärstäkuviaan, koska minun vauvani on maailman suloisin, taitavin ja viisain penska. Yritän kuitenkin pitää edes jonkinlaisen rajan. Nimittäin itsestäni voin kertoa kaiken peräpukamista lähtien, mutta ei ole reilua tehdä sitä lähipiirille.

Minä en omista lapseni yksityisyyttä. 

Tiedän, että saisin valtavasti lisää lukijoita blogiin ja tykkäyksiä Instagramiin, jos jakaisin pienokaisesta enemmän kertoen kehitysvaiheista yksityiskohtaisesti ja laittaen kuvia sponsorivaatteiden tai tavaroiden toivossa. En kuitenkaan halua toimia niin. Se tuntuu väärältä. Rehellisyyden nimissä todettakoon, että Instagram -storiesiin kylläkin jaan vähän vapaammin materiaalia, mutta en sinnekään koskaan mitään kylpykuvia tai vastaavaa.

On olemassa paljon pitkän linjan mammabloggareita, joiden elanto perustuu hyvin pitkälti jälkeläisten edesottamuksille. Heidän lapsensa alkavat nyt olla kouluikäisiä. Kiusaaminen on aina väärin, mutta kakarat ovat julmia ja keksivät pilkkaamisen aihetta vähemmästäkin kuin siitä, että jonkun koko elämä on netissä. Voihan toki olla, että tulevaisuudessa onkin outoa, että pottakuvat ja sairaskertomukset eivät ole kaikkien nähtävillä.

Ihmiset, jotka jakavat lapsistaan kaiken sosiaalisessa mediassa puolustelevat toimiaan sillä, että pienokaisille jää mukavia muistoja sitten talteen. Vaikka minä en laitakaan kaikkea nettiin, ei se tarkoita, etten olisi dokumentoinut muistoja. Meillä on vauvakirja, jota täytän ahkerasti. Kerään myös ”muistojen laatikkoa” jossa on kaikenlaista roinaa synnytyssairaalan rannekkeesta ensimmäiseen lentolippuun. Sukulaisille ja muille läheisille lähetän kyllä kuvia ja kuulumisia sekä puhelimella että ihan perinteisesti paperiversioina jopa liiankin kanssa. He eivät siis kyllä takuulla jää paitsi vauvan kehitysvaiheista, vaikka en niistä somessa pahemmin huutelekaan.

Minun mielestäni olisi todella pelottavaa, jos tuntemattomat ihmiset tietäisivät lapseni koko nimen, lempiruoan, luonteenpiirteet, päiväkodin ja asuinkadunkin. Sanonpa vaan, että tähän maahan mahtuu kaikenlaisia hörhöjä. Sitä paitsi kuuluisien bloggaajien lastenkin asioita puidaan ties missä palstoilla ja minä en halua, että lapseni löytää itsestään mitään epämääräisiä keskusteluita kasvaessaan netin käyttäjäksi. Aikuisetkin osaavat olla valitettavasti aika julmia.

Haluan kuitenkin kirjoittaa perhe-elämästä sekä äitiydestä, sillä ne ovat nykyään niin valtavan suuri osa minua ja tiedän, että siellä ruutujen toisella puolella on monia, jotka voivat samaistua ajatuksiini. Puhumattakaan siitä, että kirjoittaminen on minulle tärkeä, rakas keino jäsennellä maailmaa. Niin on ollut aina ja siksi varmaan suolsin ne kahdeksantoistakesäisen juuri omilleen muuttaneen tytönhupakon seikkailutkin sinne Livejournaliin. Nykyään tasapainoilen ja kipuilen koko ajan sen kanssa, mitä kehtaan jakaa tänne blogiin tai sosiaaliseen mediaan, etten paljastaisi liikaa, mutta olisin kuitenkin aito.

Kukaan ei voi tietää, mihin some on matkalla. Voi olla, että sen vaikutukset tämän ajan lasten elämään eivät ole lainkaan negatiivisia, päinvastoin. Minä en kuitenkaan halua ottaa sitä riskiä, että jonain päivänä oma jälkeläiseni haastaa minut oikeuteen häntä koskevien arkaluontoisten tietojen levittämisestä.

Tällä kirjoituksella en luonnollisestikaan tahdo kritisoida ketään, joka laittaa jälkikasvustaan kuvia nettiin. Tiedän monia, jotka lataavat esimerkiksi Facebookiin fotoja hyvin rajatulle yleisölle: läheisille ystäville ja sukulaisille. Se on ihan ok.

Minä en vain uskalla jakaa kaikkea vaikkapa täällä blogissa, koska en tiedä, millaisia vaikutuksia sillä voi olla lapseni kehitykselle ja tulevaisuudelle. Se on minun linjaukseni aiheeseen ja joku toinen voi olla täysin eri mieltä. Sekin on ihan ok.

Ystävällisin terveisin, Kepa77

Kirjoitin viime viikolla, että aion pitää lomaa sosiaalisesta mediasta. Poistin sovellukset puhelimestani tavoitteena paremmat unet ja parempi elämä oikeassa maailmassa virtuaalimaailman sijaan. Näin siinä kävi:

Maanantaina olo oli orpo. Pohdin jatkuvasti, mitähän Instagramissa tapahtuu ja mistä kaikesta jään paitsi. Laitoin kaverilleni viestiä, että hänen pitää ilmoittaa heti, jos jotain mullistavaa ilmaantuu. (Ei ilmaantunut muuten.)

Tiistain ja keskiviikon aikana totuin olemaan jo ilman puhelinta käden jatkeena. Lapsen nukkuessa päiväunia virkkasin torkkupeittoa ja lueskelin kirjaa. Keskiviikkona kävin tosin pikaisesti Facebookissa pöytäkoneella. Kukaan ei ollut kaivannut minua.

Torstaina sorruin, koska minäkin olen vain ihminen. Latasin Instagramin takaisin puhelimeeni. Ajattelin, että käyn vain ihan nopeasti vilkaisemassa sitä. Minulle olikin tullut siellä paljon viestejä. Ystäväni oli pyytänyt kahville. Maanantaina. Harmitti, että tuo kutsu jäi näkemättä, mutta sovimme uudet treffit tälle viikolle.

Tuo ”nopea vilkaisu” oli oikeasti yli tunnin intensiivinen sessio. En pystynyt lopettamaan kuvien selailua, koska niitä oli jäänyt näkemättä niin hirvittävän paljon. Jälkeenpäin tunsin itseni epäonnistuneeksi ja häpesin olemassaoloani.

Perjantaina ryhdistäydyin. Loppuviikko menikin kohtalaisen hyvin ilman jatkuvaa kännykän selailua. Osaltaan tähän varmasti vaikutti se, että lähdimme mökille. Se on nimittäin minulle muutenkin sellainen paikka, jossa luurin käyttö jää vähemmälle. Tosin kun olimme poimimassa mansikoita paikallisella marjatilalla, harmittelin, etten ottanut puhelinta mukaan. Tuli sellainen olo, että tilanteesta olisi pitänyt ottaa kuva, jotta kaikki näkisivät, miten hirveän ahkera olenkaan ollut. Sitten mieleeni juolahti, että ketään tuskin kiinnostaa, kuinka laitan nyt kesän maut pakkaseen talven varalle.

Loppujen lopuksi en huomannut mitään vaikutusta esimerkiksi siihen unen laatuun, mutta se nyt muutenkin on katkonaisten öiden takia huonoa. Latasin tosiaan Instagramin takaisin puhelimeen jo torstaina, mutta Facebookin sovellusta en ole vieläkään palauttanut, enkä nyt koe sille olevan tarvetta. Käyn päivän aikana ehkä kerran katsomassa uutisvirran ja Messenger -viestit selaimella. Se riittää. En kyttää myöskään Instagramia yhtä ahkerasti kuin ennen. Vilkaisen sitä noin kahdesti päivässä. Siispä voin sanoa tämän osalta somelomani olleen onnistunut. Yritän myös ottaa tavaksi, että laitan puhelimen kokonaan pois viimeistään iltayhdeksältä. Nimittäin sen jälkeen ei oikeasti kenenkään tarvitse olla tavoitettavissa.

Mielestäni kaikkien olisi syytä välillä pysähtyä miettimään omaa suhdettaan sosiaaliseen mediaan ja puhelimeen. Pystyisitkö olemaan edes päivän ilman? Jos et, miksi. Haluaisin muistuttaa, että some kaikkine sovelluksineen on kuitenkin vain vääristynyt heijaste oikeasta elämästä. Olen myös hieman huolestunut nuorisosta. Nimittäin vaikuttaa siltä, että tykkäyksien ja seuraajien määrä korreloi suoraan itsetuntoon. Se on pelottava suunta.

Itse haluan uskoa, että seuraava sosiaalisen median trendi kaiken jakamisen ja yltäkylläisyyden jälkeen on juurikin vähentäminen. Ehkä vielä jonakin päivänä minäkin voin taas syödä ravintolassa ottamatta kuvaa annoksesta.