Eilinen kirjoitukseni koronakriisistä kirvoitti keskustelua ja kommentteja niin Instagramissa, Facebookissa, täällä blogissa, viestein kuin savumerkeinkin.

Keskustelu on aina hyvästä ja huomaan, että aihe nostaa pintaan tunteita.

Haluan kuitenkin tässä kootusti selventää ihan rautalangasta vääntäen muutaman asian:

• Tarkoitukseni ei ollut ”lietsoa paniikkia”. Halusin vaan jakaa faktatietoa ja kannustaa ihmisiä pysymään kotona. Fakta on, että tauti voi olla vaarallinen myös perusterveelle nuorehkolle ihmiselle. Lähde: lääkäri
• Kun kirjoitin, että ”jos on vielä joku, joka ei ole tähän mennessä ymmärtänyt omaa parastaan, vaan hengailee kylillä, voi hän minun puolestani mennä vapaasti kompostiin makaamaan” en tarkoittanut, että kävelyllä ei saisi käydä. Minäkin käyn ulkoilemassa. Se tekee hyvää keholle ja mielelle. ”Kylillä hengailu” on kuitenkin eri asia kuin samoilu lapsen kanssa lähimetsässä.
• Kirjoitin kuitenkin, että ”älä mene myöskään käymään karanteenissa olevien ikäihmisten luona tai lähde heidän kanssaan edes kävelylle”. Tällä tarkoitin siis sitä, että vanhusten kanssa ei tarvitse lenkkeillä, en sitä etteikö saisi lainkaan käydä kävelyllä.
• Kun kehotin ”laskemaan rimaa tai heittämään koko riman helvettiin” en todellakaan tarkoittanut, että kannustaisin ihmisiä tekemään töitä kaksi tuntia ja merkitsemään työaikakirjanpitoon kahdeksan. Riman laskemisella tarkoitin vanhemmuuteen ja kodin siisteyteen liittyvää rimaa. Haluan tässä yhteydessä painottaa, että minulla on korkea työmoraali, enkä koskaan käskisi ketään laiskottelemaan. Kirjoitin viime viikolla meidän etätyöskentelystämme näin:

Olemmekin yrittäneet parhaamme mukaan pitää yllä jonkinlaista päiväkotimaista rytmiä. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että meidän aikuisten työaika pirstaloituu noin 06:30-19:30 -välille. ”Työpaikalla” eli työhuoneessa työskentelee vuorotellen keskeytyksettä jompi kumpi, usein palaverien tai keskittymistä vaativien työtehtävien mukaan jaoteltuna.

Sillä välin se toinen vanhempi yrittää keksiä tyttärelle jotain järkevää, kehittävää ja ikäkauteen sopivaa puuhaa ja samalla tehdä ei-niin-paljon-keskittymistä-vaativia-työtehtäviään. Oman lisämausteensa tähän on tuonut se, ettei tytär ole yhtenäkään päivänä suostunut nukkumaan päiväunia. (Myönnettäköön, että minun vahtivuorollani tämä ”järkevä, kehittävä ja ikäkauteen sopiva puuha” on 99% ajasta sitä, että hän katsoo Netflixiä ja 1% kotitöiden tai ruokahuollon parissa puurtamista yhdessä tuumin.)

Yllä olevasta voi päätellä, että kyllä meillä tehdään se kokonainen työpäivä, mutta pätkissä. Tehokkuuden maksimoimiseksi olemme järjestäneet niin, että keskittymistä vaativat tehtävät tehdään rauhassa ja palavereihin saa keskittyä. Kuitenkin sälähommia pystyy tekemään myös tyttären katsoessa vieressä Netflixiä. Toki tästä poikkeustilanteesta johtuen työtä ei ole joka päivä ollut ihan kokonaisen 7,5h edestä. Tällöin luonnollisesti vain ne tehdyt työt merkitään työaikakirjanpitoon, ihan kuten aina muulloinkin. Minä en siis ole sellainen ihminen, joka tekee kaksi tuntia töitä ja merkitsee kahdeksan!

Sen sijaan olen ihminen, joka kannustaa poikkeustilanteessa vanhempia unohtamaan periaatteensa ruutuajasta tai suolakeksien syömisestä.

Lue myös:

Anni Erkko: Uraäidin selviytymisopas

Miksi etätyö lisää hyvinvointia?

Ajanhallinnan mestariksi

PS. Älkää menkö tulevana sunnuntaina virpomaan. Tai ainakin meille on turha tulla. En avaa ovea. (En kyllä avaa muutenkaan.)

En ole koskaan kokenut olevani niin sanottu aamuihminen. Luulen sen johtuvan pyhästä vihastani herätyskelloa kohtaan. Tämä taas lienee seurausta siitä, etten koskaan mene ajoissa nukkumaan. En siis saa tarpeeksi unta ja siksi sängystä itseni ylös kampeaminen on niin pirun vaikeaa. Torkutan aina vähintään sen seitsemän kertaa. Sitten minulle tulee kamala kiire.

Aiemmin aamut sujuivat siis siten, että join kahvini samalla kun kiskoin mekkoa pääni yli ja lusikoin pikapuuroa naamaan laittaessani kenkiä jalkaani. Sitten meikkasin bussissa. Vapaapäivien aamuista toki olen pitänyt aina silloin, jos saan rauhassa herätä ja jos minulla ei ole ollut krapulaa. (Itse asiassa ennen vanhaan hämmentävän usein vapaapäivinä minulla oli hieman heikko olo, koska sattumoisin pidän viinistä, mutta se on toinen tarina se.)

Syy, miksi lähdin kirjoittamaan tästä aiheesta on, että nyt tähän aamusuhteeseeni on kuitenkin tullut radikaali muutos. RAKASTAN AAMUJA! Ehkä se johtuu siitä, että näin äitiyslomalla ei ole useinkaan kiire mihinkään. Toisinaan jo illalla odotan sitä, että saan istua ani varhain pöydän ääressä rekkamiehen annos kaurapuuroa edessäni Helsingin Sanomia lukien sekä sumppia juoden. Sitten katselen vauvan kanssa Huomenta Suomea ja tunnen itseni jotenkin tosi aikuiseksi.

En ole koskaan ollut myöskään kummoinen aamutreenaaja, mutta aamupäivän vaunulenkit ovat kieltämättä virkistäviä. Lisäksi olen ottanut tavaksi venytellä puolisen tuntia sekä tehdä hyvin kevyitä lihaskuntoliikkeitä kehonpainolla.

Viikonloppuaamut vasta ihania ovatkin kun toisinaan saan nukkua pidempään toisen vanhemman huolehtiessa aikaisin heränneestä jälkikasvusta. Sitten syödään yhdessä pekonia ja katsellaan telkkaria. Raskausaikana lauantaiaamuihin kuului myös treenitreffit ystäväni kanssa. Aionkin ottaa sen perinteen takaisin käyttöön heti kun voin.

Pohdinkin, onko siis mahdollista muuttua aamuihmiseksi vai johtuuko tämäkin joistain omituisista hormoneista? Epäilen kyllä vahvasti, että sitten kun palaan työelämään ja opintielle, suhteeni aamuihin palaa samaan vanhaan minuuttiaikataulun perässä juoksemiseen. Siinä ei paljon Hesaria ehdi lukea kun pitää itsensä lisäksi saada ovesta ulos kiukutteleva taapero.

Sitä odotellessa otan kuitenkin vielä toisen kupin kahvia ja tuijottelen ikkunasta pihalle. Tai ei, ehkä en tuijottele ulos, koska takapihamme on järkyttävässä kunnossa talven jäljiltä ja ikkunatkin aika likaiset, mutta toisen kupin kahvia otan silti.