Ollako aamuihminen vai ihminen?

En ole koskaan kokenut olevani niin sanottu aamuihminen. Luulen sen johtuvan pyhästä vihastani herätyskelloa kohtaan. Tämä taas lienee seurausta siitä, etten koskaan mene ajoissa nukkumaan. En siis saa tarpeeksi unta ja siksi sängystä itseni ylös kampeaminen on niin pirun vaikeaa. Torkutan aina vähintään sen seitsemän kertaa. Sitten minulle tulee kamala kiire.

Aiemmin aamut sujuivat siis siten, että join kahvini samalla kun kiskoin mekkoa pääni yli ja lusikoin pikapuuroa naamaan laittaessani kenkiä jalkaani. Sitten meikkasin bussissa. Vapaapäivien aamuista toki olen pitänyt aina silloin, jos saan rauhassa herätä ja jos minulla ei ole ollut krapulaa. (Itse asiassa ennen vanhaan hämmentävän usein vapaapäivinä minulla oli hieman heikko olo, koska sattumoisin pidän viinistä, mutta se on toinen tarina se.)

Syy, miksi lähdin kirjoittamaan tästä aiheesta on, että nyt tähän aamusuhteeseeni on kuitenkin tullut radikaali muutos. RAKASTAN AAMUJA! Ehkä se johtuu siitä, että näin äitiyslomalla ei ole useinkaan kiire mihinkään. Toisinaan jo illalla odotan sitä, että saan istua ani varhain pöydän ääressä rekkamiehen annos kaurapuuroa edessäni Helsingin Sanomia lukien sekä sumppia juoden. Sitten katselen vauvan kanssa Huomenta Suomea ja tunnen itseni jotenkin tosi aikuiseksi.

En ole koskaan ollut myöskään kummoinen aamutreenaaja, mutta aamupäivän vaunulenkit ovat kieltämättä virkistäviä. Lisäksi olen ottanut tavaksi venytellä puolisen tuntia sekä tehdä hyvin kevyitä lihaskuntoliikkeitä kehonpainolla.

Viikonloppuaamut vasta ihania ovatkin kun toisinaan saan nukkua pidempään toisen vanhemman huolehtiessa aikaisin heränneestä jälkikasvusta. Sitten syödään yhdessä pekonia ja katsellaan telkkaria. Raskausaikana lauantaiaamuihin kuului myös treenitreffit ystäväni kanssa. Aionkin ottaa sen perinteen takaisin käyttöön heti kun voin.

Pohdinkin, onko siis mahdollista muuttua aamuihmiseksi vai johtuuko tämäkin joistain omituisista hormoneista? Epäilen kyllä vahvasti, että sitten kun palaan työelämään ja opintielle, suhteeni aamuihin palaa samaan vanhaan minuuttiaikataulun perässä juoksemiseen. Siinä ei paljon Hesaria ehdi lukea kun pitää itsensä lisäksi saada ovesta ulos kiukutteleva taapero.

Sitä odotellessa otan kuitenkin vielä toisen kupin kahvia ja tuijottelen ikkunasta pihalle. Tai ei, ehkä en tuijottele ulos, koska takapihamme on järkyttävässä kunnossa talven jäljiltä ja ikkunatkin aika likaiset, mutta toisen kupin kahvia otan silti.