Kyllä he niin mielensä pahoittivat

Eilinen kirjoitukseni koronakriisistä kirvoitti keskustelua ja kommentteja niin Instagramissa, Facebookissa, täällä blogissa, viestein kuin savumerkeinkin.

Keskustelu on aina hyvästä ja huomaan, että aihe nostaa pintaan tunteita.

Haluan kuitenkin tässä kootusti selventää ihan rautalangasta vääntäen muutaman asian:

• Tarkoitukseni ei ollut ”lietsoa paniikkia”. Halusin vaan jakaa faktatietoa ja kannustaa ihmisiä pysymään kotona. Fakta on, että tauti voi olla vaarallinen myös perusterveelle nuorehkolle ihmiselle. Lähde: lääkäri
• Kun kirjoitin, että ”jos on vielä joku, joka ei ole tähän mennessä ymmärtänyt omaa parastaan, vaan hengailee kylillä, voi hän minun puolestani mennä vapaasti kompostiin makaamaan” en tarkoittanut, että kävelyllä ei saisi käydä. Minäkin käyn ulkoilemassa. Se tekee hyvää keholle ja mielelle. ”Kylillä hengailu” on kuitenkin eri asia kuin samoilu lapsen kanssa lähimetsässä.
• Kirjoitin kuitenkin, että ”älä mene myöskään käymään karanteenissa olevien ikäihmisten luona tai lähde heidän kanssaan edes kävelylle”. Tällä tarkoitin siis sitä, että vanhusten kanssa ei tarvitse lenkkeillä, en sitä etteikö saisi lainkaan käydä kävelyllä.
• Kun kehotin ”laskemaan rimaa tai heittämään koko riman helvettiin” en todellakaan tarkoittanut, että kannustaisin ihmisiä tekemään töitä kaksi tuntia ja merkitsemään työaikakirjanpitoon kahdeksan. Riman laskemisella tarkoitin vanhemmuuteen ja kodin siisteyteen liittyvää rimaa. Haluan tässä yhteydessä painottaa, että minulla on korkea työmoraali, enkä koskaan käskisi ketään laiskottelemaan. Kirjoitin viime viikolla meidän etätyöskentelystämme näin:

Olemmekin yrittäneet parhaamme mukaan pitää yllä jonkinlaista päiväkotimaista rytmiä. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että meidän aikuisten työaika pirstaloituu noin 06:30-19:30 -välille. ”Työpaikalla” eli työhuoneessa työskentelee vuorotellen keskeytyksettä jompi kumpi, usein palaverien tai keskittymistä vaativien työtehtävien mukaan jaoteltuna.

Sillä välin se toinen vanhempi yrittää keksiä tyttärelle jotain järkevää, kehittävää ja ikäkauteen sopivaa puuhaa ja samalla tehdä ei-niin-paljon-keskittymistä-vaativia-työtehtäviään. Oman lisämausteensa tähän on tuonut se, ettei tytär ole yhtenäkään päivänä suostunut nukkumaan päiväunia. (Myönnettäköön, että minun vahtivuorollani tämä ”järkevä, kehittävä ja ikäkauteen sopiva puuha” on 99% ajasta sitä, että hän katsoo Netflixiä ja 1% kotitöiden tai ruokahuollon parissa puurtamista yhdessä tuumin.)

Yllä olevasta voi päätellä, että kyllä meillä tehdään se kokonainen työpäivä, mutta pätkissä. Tehokkuuden maksimoimiseksi olemme järjestäneet niin, että keskittymistä vaativat tehtävät tehdään rauhassa ja palavereihin saa keskittyä. Kuitenkin sälähommia pystyy tekemään myös tyttären katsoessa vieressä Netflixiä. Toki tästä poikkeustilanteesta johtuen työtä ei ole joka päivä ollut ihan kokonaisen 7,5h edestä. Tällöin luonnollisesti vain ne tehdyt työt merkitään työaikakirjanpitoon, ihan kuten aina muulloinkin. Minä en siis ole sellainen ihminen, joka tekee kaksi tuntia töitä ja merkitsee kahdeksan!

Sen sijaan olen ihminen, joka kannustaa poikkeustilanteessa vanhempia unohtamaan periaatteensa ruutuajasta tai suolakeksien syömisestä.

Lue myös:

Anni Erkko: Uraäidin selviytymisopas

Miksi etätyö lisää hyvinvointia?

Ajanhallinnan mestariksi

PS. Älkää menkö tulevana sunnuntaina virpomaan. Tai ainakin meille on turha tulla. En avaa ovea. (En kyllä avaa muutenkaan.)