Tänään halusin hieman pohjustaa omaa suhdettani tähän maamme pääkaupunkiin. Se ei nimittäin ole aina ollut yhtä ruusuilla tanssimista.

Joillekin saattaa tulla yllätyksenä, mutta en ole alunperin Helsingistä kotoisin. Itse asiassa silläkin uhalla, että tämä tieto maksaa minulle molemmat lukijani, täytyy nyt paljastaa: olen turkulainen. Muutimme sieltä Nurmijärven parhaaseen taajamaan, Klaukkalaan, kun olin neljän vanha. Ensimmäinen kerta kun koin vahvaa helsinkiläisyyttä, oli päästessäni katsomaan Jokereiden jääkiekko-ottelua livenä uutuuttaan hohtavaan Hartwall Areenaan.

Klaukkalasta läksimme Riihimäelle saatuani yläasteen päätökseen. Lukion suoritin Helsingissä, joten ”Riksu” oli minulle vain paikka, jossa kävin nukkumassa sekä töissä. Kun sain valkolakin, muutin samantien lähemmäs sivistystä, Tikkurilaan, ja aloitin työt lentoasemalla. Viihdyin Vantaalla muutaman vuoden ja 2010 minusta tuli vihdoin myös osoitteen puolesta se, jota olin jo henkisesti pidemmän aikaa ollut: helsinkiläinen.

Siinä vaiheessa kun virallisesti helsinkiläistyin, olin jo pyörinyt kaupungin öisessä elämässä viitisen vuotta. Tuossa ajassa oppii huomaamaan, että Helsinki on oikeastaan yksi suuri pikkukaupunki ja sen piirit ovat melko pienet. Jos on yhtä sosiaalinen kuin minä olin aikoinaan, saattaa käydä niin, että heräät eräänä päivänä ja sinulla on arveluttava maine. Niinpä kaupunki alkoi ahdistaa. Pakkasin matkalaukkuni, haistatin pitkät koko Helsingille ja lähdin matkaoppaaksi. Päätin, että jos koskaan palaan Suomeen, en muuta ainakaan takaisin tähän paskanjauhajien mekkaan.

Joskus täytyy matkustaa kauas nähdäkseen lähelle tai minun tapauksessani katsoakseen peiliin. Pari vuotta ulkomailla oleiltuani ymmärsin, että en voi syyttää kaupunkia omista virheistäni. Mikään ei ollut Esplanadin, Bulevardin, Narinkkatorin, Kaivopuiston tai edes Sibelius -monumentin syytä. Niinpä palasin Helsinkiin. Nykyään aina kun tulen lennolta, on ihanaa tulla kotiin. Rakastan Helsinkiä kaikkina vuodenaikoina: rakastan keskuspuistoa syksyllä, Aleksanterinkadun talvea, Töölönlahtea keväisin ja kesäistä Suomenlinnaa.

Kävin viime viikolla katsomassa tätä kaupunkia turistin silmin ja vierailin uutuuttaan hohtavassa Helsingin kaupunginmuseossa sekä Tuomiokirkossa. Otin myös kesän tavoitteeksi hypätä jonain kauniina päivänä turistibussin kyytiin ja oppia lisää kotikaupungistani.

Eräässä mainoksessa väitetään, että unelmointi on jo puoli voittoa. En kyllä aivan allekirjoita moista. Nimittäin jos unelmoin miljoonasta eurosta, ei tililleni itsekseen ilmesty puolta miljoonaa. Usko pois, yritetty on. Kuitenkin unelmat ovat minun mielestäni ihmisille tärkeitä, joten ajattelin valottaa hieman omaa näkökulmaani haaveisiin ja niiden toteutumiseen.

Olin haaveilija jo päiväkodissa.

Itse olen aina ollut kova tyttö haaveilemaan. Suurin osa tavoitteistani ja unelmistani on jo pienestä pitäen liittynyt työhön. Halusin promoottoriksi, koska se oli mielestäni coolia. Sitten minusta tuli sellainen. Halusin matkustella ja nähdä maailmaa ennen kuin asetun aloilleni. Niin minusta tuli matkaopas. Unelmoin lentoemännän työstä ja minusta tuli matkustamohenkilökuntaa. Suurin ammatillinen haaveeni on kuitenkin ollut ala-asteelta saakka voida kirjoittaa työkseni. Pikkuhiljaa sekin on toteutumassa.

Miten olen onnistunut toteuttamaan haaveitani? Minun mielestäni ei riitä, että tahtoo oikein kovasti tai että luottaa pelkästään hyvään tuuriin. Pitää olla valmis tekemään töitä unelmien vuoksi.  Ei voi olettaa, että kaikki tuodaan hopeatarjottimella. Haaveiden toteutumisen eteen täytyy pystyä kompastumaan, tekemään vaikeitakin valintoja ja oppimaan virheistään –jos ei ensimmäisellä niin viimeistään toisella kerralla. Pitää myös ymmärtää, että kaikkea ei voi saavuttaa heti. Se on ollut vaikeaa tällaiselle kärsimättömälle luonteelle kuin minä. Elämässä ei asiat aina mene niin kuin suunnittelee ja se pitää hyväksyä.

Olen saanut asua hienoissa paikoissa, joista en edes osannut unelmoida.

Esimerkiksi jos olisin mennyt heti lukion jälkeen Tampereelle lukemaan tiedotusoppia, olisin jo aikapäivää sitten maisteri ja varmasti politiikan toimittajana jossain arvostetussa julkaisussa. Kuitenkin minua ehkä saattaisi harmittaa, että en olisi asunut ulkomailla, tehnyt lentoemännän töitä, matkustellut tai viettänyt kesää kierrellen festareilta toiselle. Ystäväpiirini olisi varmasti aikalailla toisenlainen ja maailmankatsomukseni hyvinkin erilainen. Uskon, että olisin paljon vakavampi. Luultavasti asuisin siellä Tampereella mahdollisen opiskeluaikaisen poikaystäväni kanssa omistusasunnossa ja olisimme menossa naimisiin. Se kun on siinä elämäntilanteessa hyvinkin luontevaa.

Olen seikkaillut Manhattanilla.

Joidenkin sukulaisten ja ystävien mielestä olen tehnyt vääriä valintoja lähtiessäni kulkemaan omaa tietäni ja eksyessäni välillä aika pahastikin. Yleisesti ajatellaan, että jos on valmistunut lukiosta huippukeskiarvolla ja vieläpä tietää, mitä haluaa isona tehdä työkseen, on järjetöntä pitää kymmenisen välivuotta opiskelusta. Ehkä siinä on pointtinsa. Itse kuitenkin näen asian niin, että jos aikoo kirjoittaa elääkseen, on oltava jotain mistä kirjoittaa. Olen ollut siinä mielessä etuoikeutettu, että sentään äitini on tukenut valintojani ja virheitäni aina niitä tuomitsematta.

On minulla toki muitakin haaveita ollut kuin työelämään liittyviä. Joskus unelmoin jääkiekkovarusteisiin sonnustautuneesta prinssistä. Sittemmin kävikin ilmi, että ne olivat kaikki sammakoita. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä maanläheisemmiksi nämä toiveeni muuttuvat: Aiemmin haaveilin häistä, nykyään avioliitosta. Joskus unelmoin asuvani kolmekymppisenä tyylikkäässä asunnossa Ullanlinnassa. Nykyään haaveilen lähinnä hiljaisuudesta, rauhasta ja vastaleikatun nurmikon tuoksusta. Nuorempana halusin kaksi lasta, tytön ja pojan. Nyt on aivan sama, montako niitä tulee, kunhan olisivat terveitä tai tulisi edes yksi.

Unelmat ovat siis tärkeitä, mutta niin on niiden tavoitteleminenkin. Joskus se vaatii uhrauksia, pettymyksiä, verta, hikeä ja kyyneleitä. Toisinaan unelmat tuntuvat toteutuvan kuin itsestään silloin kun sitä vähiten odottaa. Kuitenkin aina pitää pyrkiä eteenpäin. Enkä nyt tarkoita, että ei saisi pysähtyä nautiskelemaan elämästä, vaan että ei saa pysähtyä märehtihtimään mennyttä tai murehtimaan tulevaa.

Jos haaveilee näistä maisemista, kannattaa varata matka Kanarialle.