Monet lukijani ovat varmasti olleet huojentuneita ihmetelleet pitkään kestänyttä radiohiljaisuuttani ja hyvin verkkaista postaustahtia. Syy moiseen ei ole suinkaan ollut sanaisen arkkuni ehtyneisyys. Päinvastoin: minulla on valtavasti hihassa aiheita, joista tulen teille kertomaan jatkossa, halusitte tai ette. Syy tähän hiljaiseloon ei myöskään ole ollut se, etteikö elämässäni tapahtuisi mitään mielenkiintoista.

Syyksi kirjoituskyvyttömyyteeni tai oikeammin blogin päivittämislaiskuuteen voidaan diagnosoida aika lailla kesäkuun puolivälistä aina syyskuun alkuun kestänyt päivittäinen pahoinvointi. Jos jollakulla on joskus ollut oikein paha kankkunen, voinette kuvitella seuraavanlaisen olotilan: Kun ei tiedä, miten päin olisi ja on kamalan vaikeaa ylipäätään olla olemassa, mutta vessa tai oksennusämpäri on hyvä pitää lähettyvillä. Se olo minulla oli päivittäin monta kuukautta enkä voi sanoa sen johtuneen todellakaan siitä, että olisin juonut muutaman gintonicin liikaa.

Uskokaa tai älkää, oksensin näinä kuukausina hyvin paljon. Annoin ylen muun muassa lentokoneen saniteettitiloissa, sairaalan odotushuoneen roskikseen, muovipussiin Mykonoksen lentoasemalla, kadulle ja lattialle. Aina kun laitoin suuhuni jotain, mietin, miltähän se maistuu tullessaan pian samaa kautta ylös. Oli myös muutenkin vaikeaa keksiä mitään syötävää, kun kaikki normaalisti päivittäiseen ruokaympyrääni kuuluvat asiat, kuten salmiakki, sushi ja shampanja, on kielletty. Jossain vaiheessa oli lähellä, että minut olisi pistetty tiputukseen, koska olin vaarassa kuivua.

Älkööt peljätkö, minulla ei ole mikään vakava sairaus, kuten eräs ystäväni uumoili. Minulla ei myöskään ole loista, kuten tämä sama ystävä epäilee. En ole kuolemaisillani, vaikka kyyneleet silmissä sappinesteitä oksentaessani taisin niin toivoa. Tällä hetkellä oloni on parempi ja minua vaivaa ainoastaan jatkuva väsymys, joka on sekin melko yleistä, eikä siihen ole näkyvissä helpotusta lähivuosien aikana.

Jos joku ei vielä hienovaraisesta vihjailustani huolimatta ymmärtänyt, olen siis siunatussa tilassa. Toisin sanoen, mikäli kaikki jatkuu hyvin, talouteemme tulee helmikuun loppupuolella uusi jäsen, joka ei muuta tee kuin syö, nukkuu ja ulostaa. Jälkimmäiseksi mainitusta olen muuten todella kateellinen, sillä raskausvaivoihin kuuluu myös jatkuva ummetus, joka ei sekään ole kovin miellyttävää. En ole itse asiassa oikein vieläkään ymmärtänyt, miten raskaana olevien naisten väitetään jollain tapaa hehkuvan. Itselläni on paha akne ja turvotus eikä olo ole ollut missään vaiheessa erityisen hehkeä, vaikka tässä jo puolivälissä ollaankin. Kuitenkin kaikesta pahoinvoinnista, uupumuksesta ja suuren elämänmuutoksen tuomasta jännityksestä huolimatta olen tällä hetkellä todella onnellinen.

Nimittäin tissini ovat kasvaneet vihdoin. Olenhan odottanut sitä jo lähes 28 vuotta.

Karkeasti yleistettynä on olemassa kahdenlaisia ihmisiä. On heitä, jotka kaipaavat koko ajan ympärilleen hälyä, ystäviä, sukulaisia tai puolison läheisyyttä. Heitä, jotka eivät osaa olla yksin. Sitten on heitä, jotka viihtyvät parhaiten itsekseen ja pitävät hiljaisuudesta.

Koen olevani melko sosiaalinen. Toisinaan nautin suunnattomasti huomion keskipisteenä olosta ja siitä, että ympärilläni on paljon ihmisiä. Silti olen pohjimmiltani introvertti. Olen aina viihtynyt hyvin yksin. Lapsenakaan minulle ei tuottanut ongelmaa leikkiä keskenäni, päinvastoin. Mielestäni oli mukavaa, kun sai ihan itse päättää leikin kulun.

Tarvitsen säännöllisesti omaa tilaa ja sitä, että voin puuhastella mitä nyt milloinkin sattuu huvittamaan. Tästä syystä käyn myös yksin elokuvissa. Minua ahdistaa, jos joudun olemaan pitkiä aikoja yltiösosiaalinen tai jos en saa tarpeeksi omaa rauhaa silloin kun sitä kaipaisin.

Kun olin taannoin kahdeksan hengen porukalla Mykonoksella lomailemassa, paras päivä oli se, jolloin muut lähtivät veneilemään. Kävin kaikessa yksinäisyydessäni rauhallisella lenkillä, istuin monta tuntia lounaalla rannalla ja luin varjoisassa paikassa kirjaa. Se oli ihaninta koko reissussa kreikkalaisen ruoan ohella. Älkääkä nyt käsittäkö väärin. Oli totta kai myös mukavaa olla yhdessä koko jengin voimin. Silti parasta minulle oli hiljaisuus ja oma rauha, koska sain ottaa itsestäni selfieitä, kuten alla olevista kuvista voitte havaita.

Vaikka minulla on yleisesti ottaen ihania ystäviä ja sukulaisia, joiden seurasta aidosti nautin, tulisin hulluksi, jos joutuisin olemaan heidän kanssaan joka päivä tekemisissä. Riittää, että näen poikaystävääni päivittäin ja silloinkin molemmilla on paljon omia juttuja. Isohko asunto onneksi mahdollistaa sen, että voi vetäytyä niin tahtoessaan. Molemmat ovat ymmärtäneet, miten tärkeää oma aika ja harrastukset ovat.

Tunnen jonkin verran sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole esimerkiksi koskaan asuneet yksin tai joiden on yksin ollessaankin pakko olla puhelimen päässä. Minullakin on ollut joskus hetkiä, jolloin itsekseen olo ahdisti, koska silloin täytyi kohdata omat ajatuksensa. Se oli pelottavaa, mutta sitten kohtasin ne. Jokaisen on tehtävä niin jossain vaiheessa, sillä se on itsetuntemuksen ja lopulta myös itsensä hyväksymisen perusta. Olen vakaasti sitä mieltä, että kukaan ei voi olla toisen ihmisen kanssa todella ennen kuin osaa olla itsensä kanssa. Sen takia jokaisen sarjaseurustelijankin olisi hyvä olla joku ajanjakso elämästään sinkkuna.

Mielestäni tämä yksin olo liittyy myös itsenäisyyteen. On äärimmäisen tärkeä taito ihmiselle oppia pärjäämään elämässä itsekseen. Nimittäin huolimatta siitä, kuinka paljon ihmisiä kerää ympärilleen, jokainen lähtee täältä loppujen lopuksi yksin.

Tähän postauksen loppuun vielä muutama täysin irrelevantti kuva siitä, kun olin Mykonoksella aamiaisella ja se oli ihanaa: