Ensinnäkin haluan pahoitella poikkeuksellista hiljaisuutta täällä blogissa ja Instagramissa. Moinen laiminlyönti ei ole ollut tarkoituksenmukaista. En vain ole saanut ajatuksenpätkistä kiinni, jotta olisin niitä voinut järkevään muotoon työstää. Tänään mietin, että ehkä niistä ei tarvitse saada kiinni. Niinpä kirjoitan nyt mitä mieleen juolahtaa. Kuulumisia, hajanaisia ajatelmia, puolikkaita pohdintoja ja tunnettuja tunteita.

Sen jälkeen kun mahdollisesti sairastin koronan, olen höllentänyt pipoa, aivan kuten valtiokin. Sairastettuani mysteeritaudin, jonka oireet muistuttivat erehdyttävästi tätä aikamme vitsausta (sitä kuitenkaan testin mukaan olematta) sain oivalluksen. Minä sairastun vaikka muumioituisin ikiajoiksi Pakilaan enkä kohtaisi asuinkumppaneiden lisäksi ristin sielua, paitsi lähikaupassa kerran viikossa vieraillessani. Siksi parin viime viikon aikana olen nähnyt muutamia ystäviä ja uskaltauduin jopa sisaruksiani tervehtimään. Lähipiirissäni ei ole riskiryhmäläisiä. En pelkää. Elän. (Voimassa olevia rajoituksia kuitenkin noudattaen ja suosituksia kunnioittaen.)

Viime lauantaina veljeni perheen luota Hyvinkäältä kotiin tytär takapenkillä ajaessani, tunsin ensimmäistä kertaa kuukausiin onnen tunnetta. Olen kotona seinien päälle kaatuessa miettinyt valtavan paljon sitä, kuinka tämä eristäytyminen on lannistanut ekstroverttia puoltani. Etäbrunssit ystävien kanssa tai videopuhelut äidille eivät ole valitettavasti sama asia kuin olla yhdessä livenä, vaikka ne olivatkin laiha lohtu muutaman kuukauden ajan. Olen myös tottunut näkemään sukulaisiani paljon, vaikka suurin osa heistä asuu kaukana. Koen, että se on tyttärelleni tärkeää myös. Lähes kuukausittaiset reissut Savoon ovat olleet meidän yhteinen kahdenkeskinen juttu.

Parisuhteeni dynamiikka on aina perustunut siihen, että molemmilla on todella paljon omaa tilaa ja aikaa. Näinä poikkeuksellisina kuukausina olemme iloinneet pienistä oman ajan murusista, mutta valehtelisin räikeästi, jos väittäisin, että se ei ole koetellut meitä.

Lue myös: Sosiaalinen introvertti

Arkea on myös helpottanut aivan valtavasti se, että kolmevuotias aloitti viime viikolla kahden kuukauden tauon jälkeen päiväkodissa. Hän rakastaa olla siellä ja leikkiä muiden lasten kanssa. Minä puolestaan rakastan tehdä työni rauhassa. Kaikki voittavat. Pitkästä aikaa tuntuu, että aivoissani ollut sumu on kirkastumassa ja saan olla oma tehokas, mutta luova itseni.

Olen pääsääntöisesti etätöissä näillä näkymin kesän yli. Nyt kun tytär meni päiväkotiin, työntekoon alkaa muodostua jälleen ihana rutiini ja etätyöt tuntuvat siltä, miltä ne tuntuivat ennen koronaa. Toki silti sellaiset päivät, jolloin joudun jonkun verukkeen turvin käymään toimistolla, ovat juhlapäiviä. Meillä on hieno toimisto.

Lue myös: Miksi etätyö lisää hyvinvointia?

Sisustusta, suunnitelmia ja suvi

Kuten monet muutkin, olen nyt pakon edessä sisustanut kotia, lähinnä siivoamalla ja laittamalla pihaa kuntoon. Muutaman täsmähankinnan olen myös tehnyt, niitä edustettuina tässä postauksessa kuvituksen muodossa. Olen myös viime viikkoina innostunut pyöräilystä sekä lukenut tavallistakin enemmän kirjoja.

Tulevana viikonloppuna lähdemme mökille, sen sijaan että menisimme serkkujeni ylioppilasjuhliin Savoon. Niitä juhlitaan sitten syssymmällä. Kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna puolestaan minun (alle 60-vuotias) äitini tulee tänne meille kylään. Silloin menen aviomieheni kanssa hotelliin yöksi sekä ystäväpariskunnan kanssa ravintolaan syömään. Nimittäin minä valmistuin ammattikorkeakoulusta ja mies täyttää pyöreitä. Kaikki näiden tiimoilta alun perin suunnitellut kestit on luonnollisesti tänä maailmanaikana peruttu.

Jos jotain olen oppinut niin sen, että pitää sopeutua ja mennä tilanteen sekä uuden normaalin mukaan. Yö hotellissa tuntuu tällä hetkellä niin suurelta luksukselta, että tekisi mieli itkeä. Ravintolaillallisesta puhumattakaan. Välttelen edelleen väenpaljoutta, julkista liikennettä ja turhanpäiväistä norkoilua missään, mutta olen uskaltautunut tosiaan näkemään kaurallista ystäviä ja muutamia sukulaisia. Myös kampaamo- ja kosmetologipalveluiden pariin olen rohjennut palata. Järkevästi ja pikkuhiljaa. Kesä tulee kuitenkin. Erilainen kesä, mutta kesä joka tapauksessa.

Minua Instagramissa seuraavat tietävätkin jo, että olen kipeänä. Oireet alkoivat tiistaina. Tai kenties jo maanantai-iltana tunsin oloni vähän omituiseksi. Epäilin heti, että minulla on korona. Oireita oli muun muassa pään- ja silmien särky, lihaskivut, alkuviikolla sahaava lämpö, vatsavaivat, ruokahaluttomuus, väsymys, voimattomuus, tukkoisuus sekä yskä.

eipä sitten muuta kuin drive in-koronatestiin

Menin koronatestiin keskiviikkona. Digiklinikalta lähetteen saatuani ajoin Itäkeskuksen Puhoksen parkkipaikalla olevaan Mehiläisen tarkastuspisteeseen. Olin varautunut ruuhkaan, mutta siellä oli vain yksi onneton potentiaalinen koronapotilas lisäkseni.

Odotin autossani kymmenisen minuuttia kunnes täyteen suojavarustukseen pukeutunut hoitaja saapui. Avasin ikkunan. Hän käski minun ensin niistää ja pyysi sitten katsomaan viistosti häneen päin, kallistamaan päätäni taakse sekä sulkemaan silmäni. Sitten en tiedä, mitä tapahtui, mutta mielestäni hän työnsi puolimetrisen pumpulipuikon sieraimeeni ja voin vannoa, että hän tökki sillä silmämunaani hetken. Hän ilmoitti, että minulle soitetaan, jos tulos on positiivinen ja että sen valmistumisessa kestää 2-3 päivää. Purskahdin itkuun ja lähdin kotiin.

kerrottuani koronaepäilystä minua kohdeltiin kuin spitaalista

Odottaminen oli pahinta. Yhtäkkiä minua kohdeltiin kuin spitaalista. Tuntui, että kaikki lähipiirin ihmiset kyselivät syyttävästi, ketä olen nähnyt ja onko mieheni ollut jossain ja kenen kanssa lapseni on leikkinyt. Olemme olleet etätöissä maaliskuun puolivälistä saakka. Lapsemmekaan ei ole ollut sen koommin päivähoidossa.

Minä olen viimeisen kuukauden aikana käynyt muutaman kerran toimistolla pakkaamassa pari lähetystä välttäen kuitenkin ihmiskontakteja. Olen myös käynyt kaupassa ja maanantaiaamuna, kun oireet eivät olleet vielä alkaneet, kävin tyttären kanssa neuvolassa. Lisäksi olen käynyt kävelyllä hiljaisilla metsäreiteillä satunnaisesti. Siinä kaikki.

Testitulos oli kuitenkin onneksi negatiivinen. Joku kummallinen noroviruksen, flunssan ja migreenin fuusio tämä kuitenkin on, eikä se ole vielä näin sunnuntainakaan hellittänyt. Minusta on kuitenkin valtavan epäreilua, että juuri minä sairastuin, oli korona tai ei. Minä, joka en ole järjestänyt brunssia, grilli- tai syntymäpäiväjuhlia, matkustanut mökille, nähnyt sukulaisia, antanut lapseni leikkiä muiden lasten kanssa tai nähnyt yhtäkään ystävää paitsi Zoomin välityksellä. Olen kärvistellyt puolitoista kuukautta etätöissä koko perheen voimin järkyttäen sekä mielenterveyttäni että avioliittoani.

Ja miksi? Jotta yskisin keuhkoni pihalle ja ripuloisin ämpäriin? Eikä tämä himpskatin tauti edes (testin mukaan) ole vielä koronaa nähnytkään, joten se kärsimys on sitten vielä edessä.

rakkautta ja piikkilankaa

Minulla on tässä vuoteenomana ollessani ollut aikaa ajatella, vaikka tuntuukin, että aivoni ovat toimineet puoliteholla viimeisen viikon.

Suurimpia rakkaudenosoituksia näin korona-aikaan vaikuttaisi olevan, että vie lapsen ulos leikkimään, tyhjentää astianpesukoneen tai antaa toisen nukkua. Tässä tilanteessa huomaan itse kuitenkin, että ne pienet arkiset rakkaudenosoitukset eivät enää riitä. Kaipaan enemmän fyysistä läheisyyttä (ilman oletusta petipuuhista). Tarvitsen sitä, että minulle myös kerrotaan, että kaikki järjestyy ja että olen edelleen arvokas ja rakas, vaikka koronan takia kaikilla on pinna kireällä koko ajan.

Juteltuani ystävieni kanssa olen tullut siihen lopputulokseen että tässä koronakriisissä ei ole kovinkaan paljon voittajia. Ainakaan omassa tuttavapiirissäni. Muutama parisuhde on jo päättynyt eroon ja puolisoista on paljastunut uusia epämiellyttäviä puolia. Myönnettäköön, että ei tämä tilanne ole itsestänikään tuonut niitä parhaita piirteitä esiin.

Monissa kodeissa puhumattomuus on kuin iso kuilu, joka kasvaa kasvamistaan. Käytös, joka on aiemmin tulkittu rauhallisuudeksi, vaikuttaa nyt yksiselitteisesti tunnekylmyydeltä ja empatiakyvyn puutteelta. Ihmiset, jotka normaalisti eivät kotioloissa juo juurikaan alkoholia, ovat alkaneet tissutella. Yksin asuvat ovat yksinäisiä ja muut haluaisivat olla yksin. Epäilemättä myös sekä henkinen että fyysinen väkivalta on kodeissa lisääntynyt. Ahdistaa, kun ei tiedä, koska tämä oikein loppuu.

Koronakriisi vaikuttaa väistämättä jokaiseen meistä vielä pitkän aikaa. Itse olen tehnyt sellaisen linjauksen, että globaali pandemia ei ole oikea aika tehdä minkäänlaisia suuria päätöksiä.

Seuraa myös Instagramissa @sarkasmiajashampanjaa

Lue myös: 

Ajatuksia ja ahdistusta koronan aikaan

Pysykää nyt v**** kotona s******