Toisena  #hyllynlämmittäjä -haasteen kirjoista nappasin veljeltäni lainaan Marko Lempisen teoksen, joka kertoo lahtelaisesta kiekkoikonista, Marko Jantusesta. Kirjassa käsitellään tämän uran vaiheita sekä sitä, kuinka lopulta päihderiippuvuus vei mailataiturin mukanaan.

Kaikki viime vuosikymmenillä jääkiekkoa seuranneet tietävät virtuoosimaisen luistelijan ja otteluiden ratkaisijan, Jantusen. Hän on yksi aikansa merkittävimpiä siitäkin huolimatta, ettei loistanut koskaan maajoukkueessa samoissa svääreissä kuin Turun Palloseuran aikaiset ketjukaverinsa Jere Lehtinen ja Saku Koivu. Muistan itsekin ”Jarnan” Jokeri -vuodet 2000 -luvun alkupuolella erinomaisesti hänen tehtaillessaan tehopisteitä yhdessä Glen Metropolitin ja Tomek Valtosen kanssa.

”Läpi helvetin” kertoo siis nimensä mukaisesti Marko Jantusen elämänkerran. Takakansi paljastaa seuraavaa:

”Sinut on hommattu tänne tekemään tulosta, sinä olet tärkein pelaaja. Tapahtui illalla mitä hyvänsä, me emme luovu sinusta mistään hinnasta.”

Marko Jantusen poikkeukselliset luistelutaidot huomattiin varhain. Hyväsydäminen ja vilkas lahtelaispoika luisteli Suomen kiekkotähdeksi ja eteenpäin maailmalle NHL:ään saakka. Mukana seurasivat alkoholi, juhliminen ja lopulta myös huumeet. Menestys kaukalossa koitui lopulta Jantusen kohtaloksi, kun seurat eivät pystyneet luopumaan arvokkaasta, päihderiippuvaisesta pelaajastaan.

Läpi helvetin on trillerimäinen tositarina Marko Jantusen vaiheikkaasta peliurasta, päihteiden sävyttämästä yksityiselämästä ja viimeisestä toivosta.

Mielestäni on hienoa, että tämä tarina on laitettu kansien väliin. Hienointa on tietenkin se, että Jarna hakeutui hoitoon viime hetkellä ollessaan jo kuilun reunalla. On kuitenkin myös merkittävää, että teoksen myötä tuodaan esiin suomalaisen jääkiekkoilunkin pimeää puolta ja päihteidenkäyttöä huippu-urheilussa. Kirja toi mieleeni paljon muistoja niin jääkiekkofanina kuin lätkäjoukkueiden bileissä pyörineenäkin.

On yleisesti tunnustettava tosiasia, että kendoporukoissa osataan juhlia. Kaikki eivät tietenkään ole kuten Jantunen ja ilmesty treeneihin humalassa tai peleihin krapulassa, mutta en ole tavannut kiekkoilijaa, joka sylkisi kuppiin silloin kun viihteelle lähdetään. On myönnettävä, että lätkänpelaajat ovat helvetin hauskaa bailuseuraa. Saatetaan lähteä spontaanisti taksilla Helsingistä Tampereelle, välillä käydään ensiavussa paikkaamassa kolahtanutta päänuppia ja lopulta päädytään isolla metelillä hotellin uima-allasosastolle jatkoille.

Olen nähnyt jonkin verran lääkkeiden, pääsääntöisesti unilääkkeiden, väärinkäyttöä niissä piireissä. Ainakin kymmenisen vuotta sitten se oli yllättävän yleistä. Jantusen tarina todistaa, miten surullisen lyhyt matka lopulta on hotellin sviitissä Dom Perignon -pullo kainalossa heräämisestä huumehelvettiin, perikatoon ja kadulle. Luin teosta kyynel silmässä.

Kirja herättää myös monia kysymyksiä: Kuinka pitkälle Marko olisi urallaan yltänyt, jos ei olisi luovuttanut rapakon takana, lyönyt laimin harjoittelua luottaen pelkkään lahjakkuuteensa tai jos hänet olisi työnantajien toimesta ohjattu aiemmin katkolle?

Kouluarvosanaksi teokselle annan 10- ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka seuraavat jääkiekkoa sekä myös heille, joiden läheinen kamppailee päihderiippuvuuden kanssa.

Aloitin #hyllynlämmittäjä -haasteen ruotsalaisen kirjailijan, David Lagercrantzin, teoksella ”Se, mikä ei tapa”. Kirja on jatkoa edesmenneen Stieg Larssonin Millennium -menestystrilogialle, johon kuuluvat ”Miehet, jotka vihaavat naisia (2006), ”Tyttö, joka leikki tulella” (2007), sekä ”Pilvilinna, joka romahti”(2008).

Opuksen takakansi kertoo seuraavaa:

Mikael Blomkvistin ja Lisbeth Salanderin tiet kohtaavat vuosien jälkeen. Millennium -lehdellä on uusi omistaja. Pahat kielet väittävät, että Mikael Blomkvistin ote on lipeämässä ja että hän harkitsee uranvaihtoa. Eräänä myöhäisiltana Blomkvist saa puhelun Frans Balderilta, mieheltä, joka kuuluu kovimpiin nimiin tekoälytutkimuksen maailmassa. Balder väittää tietävänsä jotain tulenarkaa Yhdysvaltain tiedustelutoiminnasta. Lisäksi hän kertoo olleensa yhteydessä nuoreen hakkerinaiseen, joka muistuttaa kovasti erästä Mikael Blomkvistin hyvin tuntemaa henkilöä.”

Mielestäni kirja ei yllä Larssonin teosten tasolle, vaikka ihan kelpo viihdettä onkin. Teos on itsenäinen, joten juonenkäänteissä pysyy mukana vaikkei olisikaan lukenut Millennium -sarjaa. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että tässä ratsastetaan eittämättä edeltäjiensä maineella. Lagercrantz on uskollinen hahmojen ominaispiirteille ja juonellisesti kirja on kohtalaisen hyvin rakennettu. Minua häiritsivät kuitenkin satunnaiset kirjoitusvirheet, jotka menevät kyllä kääntäjän piikkiin.

Ensimmäiset sata sivua olivat tahmeaa luettavaa ja tuntui, ettei juoni oikein lähde käyntiin. Kirja kuitenkin parani loppua kohden ja piti otteessaan.

Kouluarvosanaksi annan 8-.