Minulla on eräs ystävä, joka herää aina ennen kukonlaulua ja on kuntosalin ovenkahvassa roikkumassa jo ennen avaamisaikaa. Siis aamulla. Siis kuudelta aamulla. En ole koskaan ymmärtänyt sitä. Itse en heräisi koskaan ennen kymmentä, ellei olisi aivan pakko. Olen kuitenkin lukuisista eri lähteistä kuullut, että aamutreeni on parasta mitä voi olla ja antaa mielettömän hyvän startin päivään. Niinpä minäkin päätin kokeilla sitä. Varasin paikan sisäpyöräilytunnille eräänä perjantaiaamuna kello seitsemän. Sanotaan, että kehitys tapahtuu epämukavuusalueella ja aamutreeni on minulle todella sitä. Järkeilin, että kun tunti on etukäteen varattu, houkutus sängynpohjalle jäännistä ei välttämättä voita, vaan kykenen ehkä jopa raahautumaan paikalle. Siinä kävi näin:

06:00 Herätyskello soi. Olen nukkunut yhteensä viisi tuntia yön aikana. Ei kykene, ei pysty. Painan torkkua.

06:10 Kello soi uudestaan. Laskeskelen päässäni, että saisin nukkua vielä ehkä viisikymmentä minuuttia ennen kuin jälkeläinen herää.

06:11 Muistan, että se paikka tunnille on tosiaan varattu, eikä sitä voi enää peruuttaa. En myöskään kehtaa jättää menemättä. Perkele, nyt tulee kiire.

06:14 Kahvinkeitin on porisemassa ja puurokattila liedellä. Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.

06:20 Aamutoimet tehty hyvin ripeästi ja treenikamppeet päällä. Nyt äkkiä aamupala naamaan.

06:21 Kappas, laitoin sitten väärän hellanlevyn päälle…

06:23 Sullon puurokattilan jääkaappiin odottamaan treenin jälkeistä aikaa. Syön hätäpäissäni banaanin, juon kupin kahvia ja nappaan mukaan proteiinijuoman. Ehkä näillä eväillä pärjää kun kyseessä on kuitenkin vain 45 minuutin spinning -tunti?

06:29 Sain auton ulos tallista ilman kolhimista. Erävoitto!

06:45 Kuntosalin ovessa on lappu, että tunti on siirretty viereiseen keskukseen. Meinaan luovuttaa ja lähteä takaisin kotiin, koska tämähän on selvä merkki universumilta.

06:46 Minua aamutreenaajaa ei vastoinkäymiset lannista! Suuntaan viereiseen keskukseen, jossa en ole koskaan käynyt. Siellä on hienot tilat.

06:55 Ihmettelen, miten valtavan paljon ihmisiä on tähän aikaan voimailemassa. Siis onko tämä oikeasti joku juttu? Huomaavatkohan ne, että en kuulu joukkoon?

07:00 Tunti alkaa.

07:27 Poljen kuin viimeistä päivää iloiten ohjaajan musiikkivalinnoista: on AC/DC:tä, Foo Fightersiä sekä Rocky -elokuvista tuttuja kappaleita. Saan niistä virtaa.

07:50 Tunti on ohi. Kirmaan suihkuun. Olo on kuin uudestisyntynyt!

08:00 En ole koskaan tuntenut itseäni näin virkeäksi. Aurinko paistaa ja minusta tuntuu, kuin olisin voittamaton. Olen ylittänyt itseni.

08:15 Takaisin kotona. Iloitsen siitä, että pääsen vihdoin aamupuuron pariin.

Loppujen lopuksi siis aamutreenistä jäi kuin jäikin positiivinen kokemus. Ei minusta ehkä joka päivä moiseen olisi, mutta kenties otan tämän edes satunnaiseksi tavaksi.

Toim.huom. Vauva ei ollut yksin kotona treenin aikana, vaan hänen isänsä oli paikalla sen aikaa.

Lue myös: Ollako aamuihminen vai ihminen?

En ole koskaan kokenut olevani niin sanottu aamuihminen. Luulen sen johtuvan pyhästä vihastani herätyskelloa kohtaan. Tämä taas lienee seurausta siitä, etten koskaan mene ajoissa nukkumaan. En siis saa tarpeeksi unta ja siksi sängystä itseni ylös kampeaminen on niin pirun vaikeaa. Torkutan aina vähintään sen seitsemän kertaa. Sitten minulle tulee kamala kiire.

Aiemmin aamut sujuivat siis siten, että join kahvini samalla kun kiskoin mekkoa pääni yli ja lusikoin pikapuuroa naamaan laittaessani kenkiä jalkaani. Sitten meikkasin bussissa. Vapaapäivien aamuista toki olen pitänyt aina silloin, jos saan rauhassa herätä ja jos minulla ei ole ollut krapulaa. (Itse asiassa ennen vanhaan hämmentävän usein vapaapäivinä minulla oli hieman heikko olo, koska sattumoisin pidän viinistä, mutta se on toinen tarina se.)

Syy, miksi lähdin kirjoittamaan tästä aiheesta on, että nyt tähän aamusuhteeseeni on kuitenkin tullut radikaali muutos. RAKASTAN AAMUJA! Ehkä se johtuu siitä, että näin äitiyslomalla ei ole useinkaan kiire mihinkään. Toisinaan jo illalla odotan sitä, että saan istua ani varhain pöydän ääressä rekkamiehen annos kaurapuuroa edessäni Helsingin Sanomia lukien sekä sumppia juoden. Sitten katselen vauvan kanssa Huomenta Suomea ja tunnen itseni jotenkin tosi aikuiseksi.

En ole koskaan ollut myöskään kummoinen aamutreenaaja, mutta aamupäivän vaunulenkit ovat kieltämättä virkistäviä. Lisäksi olen ottanut tavaksi venytellä puolisen tuntia sekä tehdä hyvin kevyitä lihaskuntoliikkeitä kehonpainolla.

Viikonloppuaamut vasta ihania ovatkin kun toisinaan saan nukkua pidempään toisen vanhemman huolehtiessa aikaisin heränneestä jälkikasvusta. Sitten syödään yhdessä pekonia ja katsellaan telkkaria. Raskausaikana lauantaiaamuihin kuului myös treenitreffit ystäväni kanssa. Aionkin ottaa sen perinteen takaisin käyttöön heti kun voin.

Pohdinkin, onko siis mahdollista muuttua aamuihmiseksi vai johtuuko tämäkin joistain omituisista hormoneista? Epäilen kyllä vahvasti, että sitten kun palaan työelämään ja opintielle, suhteeni aamuihin palaa samaan vanhaan minuuttiaikataulun perässä juoksemiseen. Siinä ei paljon Hesaria ehdi lukea kun pitää itsensä lisäksi saada ovesta ulos kiukutteleva taapero.

Sitä odotellessa otan kuitenkin vielä toisen kupin kahvia ja tuijottelen ikkunasta pihalle. Tai ei, ehkä en tuijottele ulos, koska takapihamme on järkyttävässä kunnossa talven jäljiltä ja ikkunatkin aika likaiset, mutta toisen kupin kahvia otan silti.