Saako tätä sanoa ääneen?
Minulla on kuukautiset myöhässä. Normaalisti perheelliselle naimisiinmenevälle ihmiselle se olisi ehkä kihelmöivän onnen aihe. Minä jouduin pakokauhun ja paniikin valtaan. Tässä kirjoituksessa pohdin, miksi.
Ensinnäkin haluan tuoda esille, että tämä on hyvin henkilökohtainen postaus ja toivon, että ette joukkolynkkaa minua ainakaan kovin pahasti tuodessani näitä seikkoja esille. Käsittelen tätä vain ja ainoastaan omasta näkökulmastani ja itsekkäistä lähtökohdistani. Haluan puhua aiheesta, koska ehkä ruutujen toisella puolella olisi edes yksi, jolla on samankaltaisia tuntemuksia. Toiseksi tahdon huomauttaa, että rakastan tytärtäni yli kaiken, enkä voisi kuvitellakaan elämää ilman häntä. Koen, että hänen syntymänsä toi elämääni valoa ja sisältöä, sai minusta esiin uusia puolia sekä tavallaan pelasti minut itseltäni. Myös tulevaa aviomiestäni rakastan hurjan paljon. Rakkaudenpuutteesta tässä kirjoituksessa ei siis ole kyse, päinvastoin.
Punaiset päivät siis olivat myöhässä ja nopea vilkaisu kalenteriin paljasti, että teoriassa raskauden mahdollisuus oli olemassa. Välihuomautuksena todettakoon: ajattelin aiemmin, että haluaisin kaksi lasta ja olin päättänyt, että kolmen vuoden ikäero on sopiva. Tyttäreni on nyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta vanha. Järkeilin, että häiden jälkeen aletaan sitten paukuttamaan toden teolla ja toivotaan parasta. Nyt kuitenkin kun menkkoja ei kuulunut ja olin huomaavinani kaikenlaisia alkuraskauden oireita, ahdistuin hämmentävän paljon. Mitä enemmän muistelin edellistä raskausaikaa, sitä kamalammalta se tuntui: kuukausikaupalla kestänyt päivittäinen raju oksentelu, joka johti pitkään sairaslomaan ja siihen, että jouduin melkein tiputukseen. Kivuliaat peräpukamat, suonikohjut siellä minne aurinko ei paista, närästys, liitoskivut, väsymys, raskausarvet, jatkuva pelko siitä, että kaikki ei ole hyvin, stressi raha-asioista, kaikki ne ruoka-ainerajoitteet ja lopulta 64 tuntia kestänyt synnytys, jonka jälkeen taisteltiin imetyksen kanssa eikä nukuttu yhtäkään kokonaista yötä puoleentoista vuoteen. Olisinko valmis tähän kaikkeen uhmaikäinen taapero jaloissa?
Käsitän toki, että kaikki raskaudet, synnytykset ja vauvavuodet ovat erilaisia. Jotkut selviävät pelkällä raskauden hehkulla yhdeksän kuukautta ja nauttivat täysin rinnoin vauvakuplasta sekä hyvin sujuvasta imetyksestä. Minä puolestani odotan edelleen sitä raskauden hehkua edellisestä koettelemuksesta enkä vieläkään tiedä, mikä vittu se vauvakupla oikein on. Juuri nyt, minulla on sellainen olo, että en pysty enkä kykene ottamaan sitä riskiä, että toinen raskaus synnytyksineen ja vauvavuosineen olisi vieläkin haastavampi kuin ensimmäinen. Olen ehkä itsekäs paska, mutta en vain pysty siihen.
Lisäksi minulla on tällä hetkellä määräaikainen työsuhde, jonka vakinaistamisesta haaveilen ja olen juuri valmistumassa koulusta (enää yksi perkeleen tentti syksyllä). Okei myönnetään, myös kolme vuotta sitten olin määräaikaisessa työsuhteessa, mutta silloin opiskeluja oli niin paljon jäljellä, että hetki oli erilainen. En rehellisesti sanottuna myöskään silloin tiennyt, mihin olen ryhtymässä. Myös taloudellinen tilanne arveluttaa, koska minulla ei ole äitiyslomasta kovin lämpimiä muistoja rahallisesti, vaikka olen toki äärimmäisen kiitollinen, että moiseen on Suomessa mahdollisuus.
Näiden pohdintojen jälkeen olin suoraan sanottuna helvetin huojentunut negatiivisesta raskaustestistä ja tiedän, että tuleva aviomieheni ajattelee samoin, sillä vauva-aika oli hänellekin raskasta. Koen, että nautimme molemmat nyt vanhemmuudesta aivan eri tavalla kun lapsi on vähän kasvanut. Koen myös, että tahdomme olla ainakin hetken aviopuolisoina, eikä pelkästään äiti ja isi. En myöskään ole varma, riittääkö minulla rakkautta ja kapasiteettia juuri nyt tällä hetkellä muille kuin tyttärelle sekä miehelle.
Siispä tulin siihen lopputulokseen, että ehkä vähintäänkin viitisen vuotta sisaruksilla on ihan hyvä ikäero, mikäli näin meille joskus sitten suodaan. Tämän myötä toivon, että utelut ”pikkukakkosesta” jätettäisiin vähemmälle toistaiseksi, kiitos.
PS. Pahoittelut lukuisista tekstissä vilisevistä voimasanoista. En voi itselleni mitään. Huomautettakoon myös, ettei artikkelin kuva Salutorgetin Afternoon Tea:ltä liity tapaukseen millään muotoa.
Tapauksen ASTE-ilmastoaamu herätti ajatuksia
Osallistuin hiljattain tapahtumatoimisto Tapauksen järjestämään ASTE -ilmastoaamuun, jossa puhujina olivat Tapauksen toimitusjohtaja Timo Aalto, tutkimusmatkailija Pata Dagerman, Janne Peljo Sitrasta sekä Compensate -säätiön perustanut, entinen Vihreiden kansanedustaja, Antero Vartia.
Aamu oli mielestäni erityisen mielenkiintoinen, sillä olen itsekin tapahtumatuottajana työskennellessäni kokenut ilmastoahdistusta alalla vallitsevan kertakäyttökulttuurin vuoksi. Usein esimerkiksi brändätty giveaway -krääsä sekä työntekijöiden vaatteet tilataan sieltä, mistä halvalla saa, koska budjetit ovat tiukkoja ja jollain sitä yritystoimintaakin on pyöritettävä. Mielestäni ajatusmallia pitäisi muuttaa ja tarjota kestävämpiä ratkaisuja, vaikka se nostaisikin hintoja. Tässä asiassa Tapaus on edelläkävijä ja on nyt ensimmäisenä Suomessa lanseerannut tapahtumien ilmastopäästölaskurin. Yritys panostaa myös näkyvästi työntekijöiden hyvinvointiin, joka on tapahtuma-alalla erittäin harvinaista.
Yksilön tasolla kukaan ei voi enää piiloutua sen taakse, ettei omilla valinnoilla ole muka mitään merkitystä, koska teollisuuden päästöt on kuitenkin suurempia tai että kiinalaiset saastuttavat enemmän. Compensate-säätiö on kuluttajaystävällinen vaihtoehto, mutta päästöjen kompensoiminen ei poista sitä faktaa, että niitä on radikaalisti vähennettävä. Kukaan ei voi ostaa tietään ulos vastuusta. Vartia esitti hyvän vertauskuvan puistosta, jonne olemme vuosien ajan heittäneet roskaa. Ei riitä, että jatkossa heitämme sinne vähemmän roskaa, vaan jo kertyneet jätteet pitää kerätä pois. Hiilidioksidia pitää siis poistaa ilmakehästä ja sen sinne vapauttamista vähentää. Meillä on keinoja siihen, mutta se vaatii ajattelutavan muutosta. Valitettavasti on olemassa edelleen ihmisiä, joiden mielestä ilmastonmuutos on uskonto.
En voinut olla myöskään pohtimatta, kuinka Venäjän taannoinen lentoturma on surullinen, mutta osuva kuvaus ihmiskunnasta ja ilmastonmuutoksesta: kun toiset koneen etuosassa jäivät keräilemään matkatavaroitansa, koneen takaosassa olevat ihmiset kuolivat liekkeihin.
Kukaan ei ole täydellinen, mutta jokainen voi tarkastella omaa kulutuskäyttäytymistään kriittisesti ja tehdä ekologisempia valintoja arjessa. Lentämistä ei tarvitse lopettaa, mutta sitä voi vähentää, valita suoria lentoja, yhtiöitä, jotka lentävät uudella kalustolla ja kompensoida päästöjä. Vaatteiden ostamista ei tarvitse lopettaa kokonaan, mutta sitäkin voi vähentää, ostaa ajattomia kuteita käytettyinä tai vähintäänkin eettisesti tuotettuina. Lihansyöntiäkään ei tarvitse tyystin lopettaa, mutta sitä pitää vähentää merkittävästi. Autoilua voi vähentää helposti pääkaupunkiseudulla.
En usko kieltolakeihin, ne eivät mielestäni ole pohja kestävälle muutokselle, mutta jokainen voi tarkastella ihan kaikkea kulutustaan kriittisesti, vaihtaa ilmastoystävällisempään sähköön, ottaa lyhempiä suihkuja, kierrättää jätteet, miettiä tarvitseeko uutta biletoppia joka viikonlopuksi, pyöräillä työmatkan, pitää etäpäiviä, äänestää ilmastofiksusti, syödä enemmän kasvisruokaa, välttää ruokahävikkiä, keskustella ilmastoasioista julkisesti ja niin edelleen.

Päällimmäisenä puheenvuoroista jäi mieleen fakta, että politiikan päättäjät heijastelevat aina ihmisiä ja heidän asenteitaan sekä arvojaan. Siksi on tärkeää äänestää nyt eurovaaleissa tulevana sunnuntaina! Tärkeimpänä asiana ihmisten asenteita pitää muuttaa omalla esimerkillä. Ilmastoteoista pitää tehdä trendikkäitä! Tähän esimerkiksi vaikuttajat voivat vaikuttaa. Monet varmasti nyt ajattelevat, miten tekopyhää viherpesua on kaltaiseni lisääntyneen lentoemännän puhua ilmastoasioista. Synniton voi heittää ensimmäisen kiven.
Tapauksen hiililaskurin löydät täältä: https://www.tapaus.fi/co2-laskuri
Lisätietoa Compensate -säätiöstä: https://compensate.com/fi


0

