Alkuperäinen suunnitelmani oli, että menen täysipäiväisesti töihin vasta ensi kesänä. Tarkoitus oli siihen asti kerryttää opintopisteitä ja kirjoitella blogia. Kuten olen kertonut, opetussuunnitelman vaihtumisen vuoksi jouduinkin ottamaan aika paljon enemmän kursseja tähän syksylle kuin olin kaavaillut. Senpä vuoksi on melko järkevää tehdä työharjoittelu (tai siis ihan vaan palata työelämään) jo aiemmin.

En olisi silti kuitenkaan uskonut, että se epämääräinen ”aiemmin” olisi jo nyt! Joskus vain tulee eteen työtarjouksia, joista ei voi kieltäytyä. Vanhemmuuden toinen osapuoli on siis isyysvapaalla loppuvuoden. Pienokainenhan menee joka tapauksessa tammikuussa päiväkotiin. Niinpä minä olen aloittanut koulunkäynnin lisäksi työt eräässä tapahtumatoimistossa. Sen lisäksi olen mukana Ping Helsingin asiantuntijaverkostossa. Loppuvuosi tulee siis olemaan melko hektinen.

Palasin tapahtumatuotannon pariin useastakin syystä. Ensinnäkin koen, että en ole saavuttanut sillä saralla vielä tarpeeksi ja että minulla on paljon annettavaa. Toiseksi, olen kuullut tästä kyseisestä firmasta sekä heidän toimintatavoistaan paljon hyvää ja entisiä rakkaita kollegoitani on heidän leivissään. Kolmanneksi uskon, että minulla on valoisa tulevaisuus tässä yrityksessä.

Kuten täällä blogissa on useasti käynyt ilmi, en ole yhtään kotiäitityyppiä. Nostan hattua kaikille, jotka ovat, mutta minä en vain ole. Olen tumpelo keittiössä: leikkaan vahingossa käteeni tehdessäni ruokaa ja kaadan kiehuvat vedet päälleni steriloidessani tutteja. Enkä ole saanut aikaiseksi tehdä pikku DIY -sisustusprojektejakaan, vaikka niitä niin kovasti suunnittelin äitiyslomalle jäädessäni. En ole sellainen, joka jää muskarin jälkeen parveilemaan tuntikausiksi muiden mammojen kanssa. Tunnen itseni siellä vain ulkopuoliseksi.

Jaksan kyllä touhuta vauvan kanssa, käydä kaupassa, nähdä äitiystäviäni ja pestä pyykkiäkin, mutta päivän päätteeksi en tunne saaneeni mitään aikaiseksi. Päin vastoin: olen tässä vuoden alusta kestäneen äitiyslomani aikana usein tuntenut arvottomuutta. Puhumattakaan jatkuvasta stressistä raha-asioiden suhteen. Tuo äitiyspäiväraha kun ei päätä huimaa, vaikka on tietenkin hienoa, että Suomessa on mahdollista olla verrattain pitkään maksetulla vanhenpainvapaalla.

Tottakai nautin lapseni kanssa olosta ja rakastan häntä yli kaiken, mutta rehellisyyden nimissä olen kaivannut aivan valtavasti työelämää. En ole vuoteen tehnyt töitä, ainoastaan opiskellut ja ollut vauvan kanssa kotona. Blogin kirjoittaminen on ollut minulle ainoa linkki ulkomaailmaan ja ilman tätä seinät olisivat kaatuneet päälle. Tällaiselle uraorientoituneelle persoonalle vuosi on pitkä aika.

Minun mielestäni kuitenkin pienokaiselle on tärkeää viettää aikaa myös isänsä kanssa ja päiväkotikin on erinomainen paikka lapsen sosiaalisen kehityksen kannalta. Jotkut voivat olla järkyttyneitä tästä ratkaisusta, mutta mielestäni on hienoa, että maassamme ylipäätään on mahdollisuus myös isän jäädä kotiin ja varhaiskasvatuskin on ensiluokkaista.

Tämä saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta minä olen onnellisimmillani silloin kun saan tehdä motivoivaa työtä, jossa minua arvostetaan ja sen jälkeen tulla kotiin viettämään aikaa perheen kanssa. En valitettavasti koe, että panostani kotiäitinä arvostettaisiin millään tavalla. Teen erittäin mielelläni töitä, jotta voin ulkoistaa esimerkiksi siivoamisen jollekin ammattilaiselle sekä antaa lapselleni mahdollisuuden tulevaisuudessa kokeilla eri harrastuksia ja nähdä maailmaa. Näihin asioihin tarvitaan rahaa, jota saa töissä käymällä.

Jos olisin jäänyt kotiin pidemmäksi aikaa, olisin ollut vakavassa vaarassa menettää järkeni. Minä tarvitsen sitä, että voin puhua aikuisten kesken jostain, joka ei millään tavalla liity vauvan kehitysvaiheisiin, välikausivaatteisiin tai neuvolakäynteihin. Loppuun vielä haluan kompata vuoden takaista itseäni: ”Uskon olevani lapselleni parempi vanhempi silloin, kun saan välillä urheilla, toteuttaa unelmiani ja jopa käydä joskus ystävieni kanssa lasillisella. Ei myöskään liene maailmanloppu, jos toisinaan tahdomme lähteä vaikka elokuviin ja syömään avomieheni kanssa jättäen jälkikasvumme isovanhempien kontolle. Mielestäni hyvinvoiva äiti ja parisuhde on lapselle paljon parempi vaihtoehto kuin kaksi vuotta yötä päivää valvonut katkeroitunut lähiömutsi, joka on väsymyksestä muuttunut hirviöksi, eikä tunnista enää omaa peilikuvaansa.”

Postauksen kuvitukseksi valikoitui satunnaisia otoksia viime viikkojen varrelta.

Lue myös:

Tulevan äitiyden kohtuuttomat paineet

Äiti, pidäthän myös itsestäsi huolta

Kun Satu Rämö ja Hanne Valtari julkaisivat keväällä Unelmahommissa (WSOY), varasin sen kirjastosta pikimmiten. En kuitenkaan malttanut jonottaa kuukausitolkulla, että pääsisin kahlaamaan teoksen läpi, vaan kipitin kirjakauppaan ja hankin ikioman kappaleen. Yksikään siihen käytetty euro ei mennyt hukkaan. Ahmin kirjan ennätysvauhdilla. Sitten luin sen uudestaan oikein aiheisiin paneutuen.

Paitsi että pidin opuksen kerronnallisesta tyylistä, siinä on mielettömän inspiroivia tosielämän esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat tehneet itselleen ammatin siitä, mitä nyt tykkäävätkään eniten tehdä. Teoksessa on myös ihan konkreettisia vinkkejä siihen, miten kuka tahansa voi päästä unelmahommiin: Ei maalata ruusunpunaisia haavekuvia, vaan kerrotaan realistisesti, että työtähän se vaatii. Työtä, suunnittelua, pitkäjänteisyyttä ja sinnikkyyttä. Jokaisen luvun lopussa on ”Ajateltavaa” -osio, joka haastaa pienten tehtävien muodossa pohtimaan esimerkiksi omia vahvuuksia, asioita jotka haluaisi vielä oppia ja juttuja, joista nauttii arjessa.

Minulle kaikkein suurin oivallus oli, että ei tarvitse olla missään lokerossa myöskään työelämässä. Kirjan kirjoittajat ovat molemmat pitkän linjan bloggaajia, toimittajia ja hirveän paljon muuta. Rämöllä on teoksen mukaan useita eri käyntikortteja:

Lehdistötilaisuudessa esittelen itseni toimittajaksi. Jos otan valokuvia puhelimellani hotelliaulan hauskannäköisestä keinutuolista, esittelen itseni matkanjärjestäjäksi, joka arvioi lähialueen hotellitarjontaa. Jos joku ihmettelee, kun puhun kaupassa kameralle jäätelön koostumuksesta, kerron olevani bloggaaja, joka tekee videosisältöä pohjoismaalaisista jäätelölaaduista. Olen printannut neljä erilaista käyntikorttia. Yhtä jaan matkailuyhteyksissä, toista viestintä- ja toimittajakeikoilla, kolmas on blogilleni ja neljäs kortti esittelee minut desingkauppiaana. Tilaisuuden mukaan kaivan taskusta oikean kortin.”

Valtarin käyntikortissa puolestaan lukee ”tarinankertoja”. Molemmilla heillä on perhe ja mielenkiintoinen ura. He ovat eläviä esimerkkejä siitä, että todellakin unelmien työn ja äitiyden voi yhdistää, eikä tarvitse luopua mistään. Se vaatii vain luovuutta, aikataulutusta sekä tietynlaista kurinalaisuutta ja uskallusta.

Silloin kun minä olin aloittanut työt matkaoppaana päätin, että en koskaan enää tahdo tehdä sellaista duunia, joka tuntuu pakkopullalta. Haluan nauttia myös työelämästä ja tehdä asioita, jotka ovat motivoivia, kehittäviä ja joista saan enemmän kuin vain rahallista korvausta. Se päätös on pitänyt. Olen nauttinut niin matkaopashommista, lentoemännän työstä kuin promoottorina ja tapahtumatuottajanakin olemisesta. Äitiyslomani jälkeenkin minulla on edessäni todella mielenkiintoisia tuulia työrintamalla. Niistä kertonen lisää sitten kun se tulee ajankohtaiseksi.

Minun ei tarvitse koulusta valmistuttuanikaan urautua. Tottakai tällä hetkellä ja tähän elämäntilanteeseen vakituinen työ sopii paremmin kuin hyvin. Kuitenkin viisivuotissuunnitelmani mukaan voin tulevaisuudessa hyvinkin maanantaina kirjoittaa blogia tai kolumnia kahvilassa, tiistaina ja keskiviikkona työskennellä lentoemäntänä, torstaina pitää koulutusta yrityksen sisäisestä viestinnästä, perjantaina tuottaa messuja ja seuraavalla viikolla matkustaa perheen kanssa Espanjaan puoleksi vuodeksi tehden sieltä käsin ulkoisen viestinnän strategiaa jollekin yritykselle tai vaikka kirjoittaa kirjan. Minun ei tarvitse olla vain tuottaja tai vain lentoemäntä tai vain äiti tai vain viestintäkonsultti. Voin olla niitä kaikkia samaan aikaan. Ja niin voit sinäkin!

Itse asiassa uskon, että tulevaisuudessa työelämä on menossa siihen suuntaan, että yhä useamman elanto koostuu erilaisista palasista ja itsensä työllistäminen lisääntyy. Unelmahommissa lukemisen myötä olen itsekin uskaltanut hakeutua erilaisiin mielenkiintoisiin juttuihin mukaan sekä teroittaa sitä tulevaisuuden visiota, jossa voimme asua osan vuodesta ulkomailla tehden töitä sieltä käsin, tavata mielenkiintoisia ihmisiä, saan olla mukana erilaisissa projekteissa ja kuitenkin läsnäoleva äiti.

Kirjan takakansi kertoo:

Harrastuksesta työ? JEP! Bloggaamisesta elanto? ONNISTUU! Haaveena unelmien kivijalkakauppa? TARTU TOIMEEN!

Haaveiletko jättäväsi palkkatyön ja alkavasi tehdä työksesi sitä mistä pidät? Mietitkö miten yhdistää intohimo ja elannon hankkiminen? Haittaako, jos yhden intohimon sijasta onkin monta kiinnostuksen kohdetta? Kaksi luovan alan yksityisyrittäjää Satu Rämö ja Hanne Valtari kertovat, miten he tekivät loikan unelmien töihin -ja miten se voi onnistua sinultakin.

Rämön ja Valtarin kokoamat hauskat tarinat ja käytännölliset vinkit opastavat, miten suunnitella ura tai vaikkapa työpäivä niin että pääsee poimimaan rusinat työelämän pullasta. He puhuvat avoimesti unelmaduunarin arjesta, onnistumisen tunteista ja vaikeista hetkistä. Kirjaan on haastateltu eri alojen ihmisiä, jotka ovat uskaltaneet tehdä itselleen unelmatyön. Unelmahommissa on innostava vertaisopas kaikille, jotka haluavat tehdä työkseen sitä mitä rakastavat.”

Minä suosittelen teosta kaikille, jotka eivät tällä hetkellä ole tyytyväisiä työhönsä. Itse sain ainakin valtavasti inspiraatiota, uskallusta ja varmuutta sen suhteen, että olen menossa kohti omia unelmahommiani.