Ennen vanhaan hyvä vanhemmuus oli sitä, että poltti tupakkaa sisällä ja ajelutti autossa ilman turvavöitä. (Ja ihan täysipäisiä niistä meidänkin vanhemmistamme tuli.) Nykyään lastenkasvatuksesta on saatavilla niin paljon tutkimustietoa, että tässähän ihan uupuu.

Sen lisäksi, että tietoa on tarjolla paljon, on aina olemassa vanhempia, jotka ovat sisäistäneet kaiken sen tiedon orjallisesti. He muistavat myös ahkerasti tuomita kaikkia muita. Se alkaa jo raskausaikana! Käytät vääriä meikkejä, syöt väärin, liikut väärin, nukut väärin, stressaat liikaa ja väärin…

Kerrottakoon nyt tässä yhteydessä, että alkuraskaudessa minä join alkoholia, poltin tupakkaa ja söin silliä, koska en jumalauta tiennyt olevani raskaana ennen kuin viikolla 5+ jotain.

Synnytys kesti yli 60 tuntia varmaankin siksi, että en käynyt synnytysvalmennuksessa, koska ahdisti ne muut raskaat naiset. Tai siksi, että otin auliisti vastaan kaiken mahdollisen kivunlievityksen enkä vain ”luottanut alkukantaiseen naiseuteni voimaan”.

Lue myös: Synnytyskertomus, jota minun ei pitänyt kertoa

Imetystaipaleella teimme ilmeisesti virheen antaessamme tutin muistaakseni kaksiviikkoisena. Aloimme myös joskus kuukauden iässä tarjoamaan tissin lisäksi pumpattua maitoa pullosta, jotta isäkin saattoi osallistua ruokintaan. Varmaan sen vuoksi täysimetys meillä päättyikin jo 2,5 kuukauden jälkeen. Urhoollisesti lypsin neljän kuukauden ikään asti, kunnes meijeritoiminta ehtyi tyystin. Monet sanoivat, että en yrittänyt tarpeeksi.

No kuulkaa ihan vittu terve ja reipas kolmevuotias tyttäreni on tästäkin huolimatta.

Lue myös: Ihana, kamala imetyskohu

vanhemmuus: Näissä asioissa olen lipsunut

Minulla ei ollut kauheasti ajatuksia omasta vanhemmuudestani ennakkoon. En ajatellut, että imetän johonkin tiettyyn päivään asti, enkä myöskään, että tekisin soseet itse. Olen alusta asti mennyt pitkälti sillä mentaliteetilla, että onnistuu jos on onnistuakseen. Imetin tosiaan kyllä ja tein niitä saatanan soseitakin, mutta myös korvike ja valmispöperöt ovat olleet mukana menossa. Edelleen turvaudun ruokahuollossa usein puolivalmiiseen tai noutoruokaan. Puolivuotiaana tytär alkoi sormiruokailemaan ihan vaan siksi, että minä olen laiska, enkä jaksanut häntä syöttää.

Alla muita asioita, joissa olen lipsunut laiskuuttani:

Nukkumisjärjestelyt: Mitä nukkumiseen tulee, toivoin alusta asti että lapsi nukkuisi omassa sängyssään. Kuitenkin synnytyssairaalassa en halunnut päästää rääpälettä pois ihokontaktista. Kun tulimme kotiin, hän alkoi nukkumaan  liikuteltavassa rottinkiviritelmässä meidän sängyn vieressä. Jossain kohtaa, ehkä noin puolen vuoden tietämillä, siirrettiin hänet omaan huoneeseensa pinnasänkyyn. Toisinaan hän kömpii edelleen meidän viereen, esimerkiksi jos on kipeänä tai jos toinen vanhempi ei ole kotona. Tai kun näkee pahaa unta. Minusta se on ihanaa, mutta nukumme kieltämättä kaikki paremmin kun hän on omassa huoneessaan.

Ruutuaika: Ajattelin pitkään, että pädiä saa pelata vain pidemmillä auto- juna ja -lentomatkoilla, mutta koronan aikaan höllensin vähän otetta sen suhteen. Joskus kun olen kuolemanväsynyt, saatamme leikkiä kotona ”junaa” ja annan hänen pelata sydämensä kyllyydestä. Lastenohjelmia katsomme televisiosta joka ikinen aamu ja myös iltapäivisin päiväkodin jälkeen. Hän myös usein iltaisin katsoo puhelimelta videoita itsestään vauvana. (LOL.)

Ulkoilu: Olen sanonut tämän ennenkin, mutta minä en vain ole se ulkoileva leikkipuistomutsi. Ehkä sen vuoksi on hyvä, että vuoden ympäri ulkoilevat päiväkodissa vähintään neljä tuntia päivässä. Mieheni onneksi jaksaa lähes säällä kuin säällä raahautua pihalle tyttären kanssa.

Herkuttelu: Selvisimme melko pitkään sellaisella kaavalla, että lapsi ei saanut oikeastaan herkkuja paitsi erikoistilaisuuksissa. Vielä viime kesänä jäätelön sijaan kelpasivat marjat. Tänä keväänä ollessamme kaksi kuukautta koko perhe etätöissä ja -päiväkodissa, meille tuli sellainen tapa, että tytär saa jäätelön, jos nukkuu päiväunet. (Nukkui ehkä kahdesti.) Tämä onneksi unohtui, kun päiväkoti alkoi. Nimittäin päiväkodissa vielä päiväunet maittavat. Tänä kesänä tytär on saanut maistella ensimmäisiä karkkejaan myös, mutta onneksi Muumi-hedelmäpatukat ja viinirypäleet vielä kelpaavat toistaiseksi. En kuitenkaan halua olla se mutsi, joka tuo synttäreille omat lehtikaalit, joten kylässä saa herkutella kyllä.

Sitten myös tietenkin teen jonkun mielestä liikaa töitä (mielestäni ihan sopivasti) ja huitelen liian usein ties missä ravintoloissa tai reissuissa (mielestäni ihan sopivasti). Näitä asioita en kuitenkaan laske millään muotoa vanhemmuussynneiksi, koska mielestäni hyvinvoiva vanhempi on yhtä kuin hyvinvoiva lapsi ja parisuhde.

Minun hyvinvointini vaatii säännöllisesti niin omaa aikaa, aikaa miehen kanssa, aikaa lapsen kanssa kaksin kuin aikaa perheen kesken. On huomionarvoista, että kaikki eivät tarvitse omaa aikaa voidakseen hyvin ja se on tosi jees. Ambiverttinä minä kuitenkin kaipaan yhtä lailla sosiaalisia tilanteita kuin yksinoloa ja hiljaisuuttakin tasaisessa suhteessa. Olen myös hyvin urakeskeinen ja aidosti koen onnellisuuden tunteita sekä innostusta työelämässä.

Joka tapauksessa olen oivaltanut, että vanhemmuudessa 80-20 toimii ihan hyvin. Jos 80% pysyy linjassa, loppuajan voi ottaa rennosti. Vanhemmuuden ei pitäisi olla suorittamista ja muiden vanhemmuutta ei pitäisi niin hanakasti arvostella. Kunhan ei tupakoi sisällä ja käyttää turvavyötä niin kaikki muu on plussaa.

Lue myös: MLL: Vanhemmuus ja kasvatus, vanhemmuuden kaari

Minua Instagramissa seuraavat tietävätkin jo, että olen kipeänä. Oireet alkoivat tiistaina. Tai kenties jo maanantai-iltana tunsin oloni vähän omituiseksi. Epäilin heti, että minulla on korona. Oireita oli muun muassa pään- ja silmien särky, lihaskivut, alkuviikolla sahaava lämpö, vatsavaivat, ruokahaluttomuus, väsymys, voimattomuus, tukkoisuus sekä yskä.

eipä sitten muuta kuin drive in-koronatestiin

Menin koronatestiin keskiviikkona. Digiklinikalta lähetteen saatuani ajoin Itäkeskuksen Puhoksen parkkipaikalla olevaan Mehiläisen tarkastuspisteeseen. Olin varautunut ruuhkaan, mutta siellä oli vain yksi onneton potentiaalinen koronapotilas lisäkseni.

Odotin autossani kymmenisen minuuttia kunnes täyteen suojavarustukseen pukeutunut hoitaja saapui. Avasin ikkunan. Hän käski minun ensin niistää ja pyysi sitten katsomaan viistosti häneen päin, kallistamaan päätäni taakse sekä sulkemaan silmäni. Sitten en tiedä, mitä tapahtui, mutta mielestäni hän työnsi puolimetrisen pumpulipuikon sieraimeeni ja voin vannoa, että hän tökki sillä silmämunaani hetken. Hän ilmoitti, että minulle soitetaan, jos tulos on positiivinen ja että sen valmistumisessa kestää 2-3 päivää. Purskahdin itkuun ja lähdin kotiin.

kerrottuani koronaepäilystä minua kohdeltiin kuin spitaalista

Odottaminen oli pahinta. Yhtäkkiä minua kohdeltiin kuin spitaalista. Tuntui, että kaikki lähipiirin ihmiset kyselivät syyttävästi, ketä olen nähnyt ja onko mieheni ollut jossain ja kenen kanssa lapseni on leikkinyt. Olemme olleet etätöissä maaliskuun puolivälistä saakka. Lapsemmekaan ei ole ollut sen koommin päivähoidossa.

Minä olen viimeisen kuukauden aikana käynyt muutaman kerran toimistolla pakkaamassa pari lähetystä välttäen kuitenkin ihmiskontakteja. Olen myös käynyt kaupassa ja maanantaiaamuna, kun oireet eivät olleet vielä alkaneet, kävin tyttären kanssa neuvolassa. Lisäksi olen käynyt kävelyllä hiljaisilla metsäreiteillä satunnaisesti. Siinä kaikki.

Testitulos oli kuitenkin onneksi negatiivinen. Joku kummallinen noroviruksen, flunssan ja migreenin fuusio tämä kuitenkin on, eikä se ole vielä näin sunnuntainakaan hellittänyt. Minusta on kuitenkin valtavan epäreilua, että juuri minä sairastuin, oli korona tai ei. Minä, joka en ole järjestänyt brunssia, grilli- tai syntymäpäiväjuhlia, matkustanut mökille, nähnyt sukulaisia, antanut lapseni leikkiä muiden lasten kanssa tai nähnyt yhtäkään ystävää paitsi Zoomin välityksellä. Olen kärvistellyt puolitoista kuukautta etätöissä koko perheen voimin järkyttäen sekä mielenterveyttäni että avioliittoani.

Ja miksi? Jotta yskisin keuhkoni pihalle ja ripuloisin ämpäriin? Eikä tämä himpskatin tauti edes (testin mukaan) ole vielä koronaa nähnytkään, joten se kärsimys on sitten vielä edessä.

rakkautta ja piikkilankaa

Minulla on tässä vuoteenomana ollessani ollut aikaa ajatella, vaikka tuntuukin, että aivoni ovat toimineet puoliteholla viimeisen viikon.

Suurimpia rakkaudenosoituksia näin korona-aikaan vaikuttaisi olevan, että vie lapsen ulos leikkimään, tyhjentää astianpesukoneen tai antaa toisen nukkua. Tässä tilanteessa huomaan itse kuitenkin, että ne pienet arkiset rakkaudenosoitukset eivät enää riitä. Kaipaan enemmän fyysistä läheisyyttä (ilman oletusta petipuuhista). Tarvitsen sitä, että minulle myös kerrotaan, että kaikki järjestyy ja että olen edelleen arvokas ja rakas, vaikka koronan takia kaikilla on pinna kireällä koko ajan.

Juteltuani ystävieni kanssa olen tullut siihen lopputulokseen että tässä koronakriisissä ei ole kovinkaan paljon voittajia. Ainakaan omassa tuttavapiirissäni. Muutama parisuhde on jo päättynyt eroon ja puolisoista on paljastunut uusia epämiellyttäviä puolia. Myönnettäköön, että ei tämä tilanne ole itsestänikään tuonut niitä parhaita piirteitä esiin.

Monissa kodeissa puhumattomuus on kuin iso kuilu, joka kasvaa kasvamistaan. Käytös, joka on aiemmin tulkittu rauhallisuudeksi, vaikuttaa nyt yksiselitteisesti tunnekylmyydeltä ja empatiakyvyn puutteelta. Ihmiset, jotka normaalisti eivät kotioloissa juo juurikaan alkoholia, ovat alkaneet tissutella. Yksin asuvat ovat yksinäisiä ja muut haluaisivat olla yksin. Epäilemättä myös sekä henkinen että fyysinen väkivalta on kodeissa lisääntynyt. Ahdistaa, kun ei tiedä, koska tämä oikein loppuu.

Koronakriisi vaikuttaa väistämättä jokaiseen meistä vielä pitkän aikaa. Itse olen tehnyt sellaisen linjauksen, että globaali pandemia ei ole oikea aika tehdä minkäänlaisia suuria päätöksiä.

Seuraa myös Instagramissa @sarkasmiajashampanjaa

Lue myös: 

Ajatuksia ja ahdistusta koronan aikaan

Pysykää nyt v**** kotona s******