Tämä kirjoitus saattaa olla vain valtavien hormonihöyryjen tuotos, mutta se kuulunee tähän elämänvaiheeseen.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että ihminenkin on vain eläin. Äitiyden myötä tämä tulee entistä vahvemmin ilmi. Äidinvaisto, suojeluvietti ja oman reviirin puolustaminen saattavat kuulostaa leijonaemon toimilta, mutta voin vakuuttaa niiden pätevän mainiosti myös homo sapiensiin tai ainakin allekirjoittaneeseen.

Otetaan esimerkiksi oma koti ja leikitään pientä ajatusleikkiä. Kuvitellaan, että joku murtautuisi meille. Minulla ei ole arvokkaita koruja tai kalliita esineitä, joita pölliä. Ehkä ryöväriä kiinnostaisi hivenen vanhentunut elektroniikka ja avomieheni Playstation -pelit? En kuitenkaan usko. Täällä ei siis käytännössä ole mitään käännettävää. Tuon hypoteettisen voron meille murtautuessa minua luultavasti häiritsisi eniten se, jos likaiset tiskit olisivat jääneet altaaseen tai sohvatyynyt eivät olisi ojossa ja varas näkisi kaiken sen sotkun. Mitä hän oikein ajattelisi meidän taloudenhoidostamme?

Vakavasti ottaen: mikäli joku sattuisi tunkeutumaan kotiimme poissa ollessamme, veikkaan, että minua ahdistaisi lähinnä ajatus siitä, kuinka joku on tullut reviirilleni silloin kun en itse ole sitä ollut puolustamassa.

Olen huomannut uuden äitiyden ensiviikkojen myötä, että ”reviiri” minun kohdallani tarkoittaa myös pienokaiseen liittyviä asioita. Kirjoitin jo raskaana ollessani, kuinka kaikilla tuntuu olevan käsitys siitä, millainen vanhempi minusta pitäisi tulla. Silloin kerroin pelkääväni, etten voi (muiden silmissä) koskaan riittää ja pohdin, miten tästä kaikesta voi selvitä kunnialla. Totesin, että toisinaan hienovaraiset ja eittämättä hyvää tarkoittavatkin kommentit satuttavat.

Nämä yllä kuvaillut tunteet ovat viime viikkoina vahvistuneet noin satakertaisiksi. Enää kun ei puhuta vain ajatuksen tasolla imetyksestä, nukkumisjärjestelyistä tai oman ajan ottamisesta, vaan ne asiat ovat konkretisoituneet. Sen myötä myös kommentit ovat muuttuneet vaativimmiksi. Minulla on melko selkeä käsitys siitä, miten haluaisin lapsemme kasvattaa. Kuitenkin jos muut jatkuvasti laittavat paheksuvia kapuloita rattaisiin, en tiedä, jaksanko taistella tuulimyllyjä vastaan. Minäkin olen vain ihminen ja rehellisesti sanottuna päivä päivältä väsyneempi sellainen.

Koska minulla ei ole kokemusta vanhemmuudesta, olen lueskellut aiheesta paljon Internetin ihmeellisestä maailmasta. Mietin tässä vain seuraavaa: miten äideillä, joilla omien sanojensa mukaan ei riitä vuorokauden tunnit muuhun kuin pyykinpesuun, on kuitenkin aikaa roikkua somessa haukkumassa muita? Myönnän, että olen itsekin aika kova arvostelemaan kanssaihmisiä. Sehän on lempiharrastukseni! Usein kuitenkin tyydyn kritisoimaan täällä blogissa kovaan ääneen hiljaa mielessäni tai korkeintaan selän takana niin kuin normaaleilla aikuisilla on tapana.

Loisteliaaksi lopuksi haluan kohteliaasti pyytää seuraavaa: voitaisiinko me äidit ja isät sopia, että annetaan jokaisen pilata jälkeläisensä parhaaksi katsomallaan tavalla, eikä tuputeta muille omia mielipiteitämme tai mitään muutakaan?

PS. Postauksen kuvat ovat täysin irrelevantteja tekstin kannalta. Halusin vain laittaa muutaman otoksen kukista ja lahjoista, joita olemme saaneet viime päivinä.

Blogiani kauan seuranneet ovat varmasti panneet merkille, että arvostan ylipäätään ihmisissä itsenäisyyttä, työteliäisyyttä ja jatkuvaa kehittymistä. Olen aiemmin sivunnut aihetta muun muassa pohtiessani, voisinko elää jonkun toisen rahoilla. Aihe tuli taas ajankohtaiseksi kun lueskelin Sirpa Selänteen kommentteja siitä, kuinka naisen paikka on (olla kakskyt vuotta miljönäärimiehen elättinä) kotona.

”Siinä vaiheessa, kun lähdetään perustamaan perhettä, on idioottimaista olettaa, että tasapaino miehen ja naisen välillä kotitöissä säilyisi. Se ei ole missään olosuhteissa mahdollista. – Nainen on se, joka kantaa raskauden, kantaa lasta, ja jonka on pakko jäädä hoitamaan lasta kotiin. Se on äidin vaisto.”

Vaikka koen olevani aika perhekeskeinen, minulle naisen ura on yhtä tärkeää kuin miehenkin. Siitä ei pitäisi kenenkään joutua perhe-elämän takia tinkimään ellei niin itse valitse. Tottakai käsitän, että kompromisseja on tehtävä, mutta on väärin ajatella, että automaattisesti se on juuri nainen, joka jää vuosikausiksi pois töistä. On toki  ihmisiä, joille työnteko ei ole tärkeää ja jotka hoitavat mielihyvin kotiäidin virkaa vuosikymmeniä. Itse en vain kuulu heihin ja olenkin saanut osakseni kohtuutonta kritiikkiä sen vuoksi, että haluan käydä koulun nopeasti loppuun, jotta pääsen uraputkeen.

Uskokaa tai älkää, mutta minä ihan oikeasti nautin työelämästä enkä malta odottaa koulutuksen tuomia uusia haasteita sillä saralla.

Kunnioitan vahvoja naisia, jotka eivät tarvitse miehenrutjaketta pärjätäkseen. Haluan myös tulevaisuudessa korostaa omalle jälkikasvulleni, että ei ole mitään, mistä pitäisi luopua vain siksi, että on tyttö. Olen lähipiiristäni oppinut, että on täysin mahdollista kasvattaa kunnialla useampi lapsi, opiskella samalla itsensä oikeustieteellisessä varatuomariksi ja selvitä siinä ohessa parista syövästä.

Luonnollisesti kaikessa pitää äitinä ajatella lapsen parasta. Itse kuitenkin koen, että esimerkiksi päiväkoti on oikeasti ihan hyvä paikka muksuille. En nimittäin rehellisesti sanottuna näe, että minä kykenisin keksimään vuodesta ja päivästä toiseen kotona ikäkauteen sopivaa kehittävää tekemistä siitäkään huolimatta, että olen toiminut menestyksekkäästi askartelun MacGyverina. (Postauksen kuvat ovat niiltä ajoilta.)

Ei sovi myöskään unohtaa päivähoidon sosiaalista merkitystä. Haluan tähän väliin korostaa, että tämä on luonnollisesti vain oma subjektiivinen käsitykseni aiheesta ja alla olevat havainnot puolueellisia näkemyksiäni vahvasti kärjistettyinä.

Minusta esimerkiksi tuli hyvinkin sosiaalinen ja itsenäinen tapaus kun olen mennyt alle vuoden ikäisenä päiväkotiin, enkä todellakaan koe jääneeni koskaan vaille vanhempieni huomiota tai läheisyyttä. Sen sijaan tunnen muutamia aikuisia ihmisiä, jotka ovat olleet esikouluikään asti kotona ja minusta tuntuu, että näillä henkilöillä on edelleen napanuora aika tiukasti kiinni äitylissä.