Muutama sana reviiristä ja vähän äitiydestäkin

Tämä kirjoitus saattaa olla vain valtavien hormonihöyryjen tuotos, mutta se kuulunee tähän elämänvaiheeseen.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että ihminenkin on vain eläin. Äitiyden myötä tämä tulee entistä vahvemmin ilmi. Äidinvaisto, suojeluvietti ja oman reviirin puolustaminen saattavat kuulostaa leijonaemon toimilta, mutta voin vakuuttaa niiden pätevän mainiosti myös homo sapiensiin tai ainakin allekirjoittaneeseen.

Otetaan esimerkiksi oma koti ja leikitään pientä ajatusleikkiä. Kuvitellaan, että joku murtautuisi meille. Minulla ei ole arvokkaita koruja tai kalliita esineitä, joita pölliä. Ehkä ryöväriä kiinnostaisi hivenen vanhentunut elektroniikka ja avomieheni Playstation -pelit? En kuitenkaan usko. Täällä ei siis käytännössä ole mitään käännettävää. Tuon hypoteettisen voron meille murtautuessa minua luultavasti häiritsisi eniten se, jos likaiset tiskit olisivat jääneet altaaseen tai sohvatyynyt eivät olisi ojossa ja varas näkisi kaiken sen sotkun. Mitä hän oikein ajattelisi meidän taloudenhoidostamme?

Vakavasti ottaen: mikäli joku sattuisi tunkeutumaan kotiimme poissa ollessamme, veikkaan, että minua ahdistaisi lähinnä ajatus siitä, kuinka joku on tullut reviirilleni silloin kun en itse ole sitä ollut puolustamassa.

Olen huomannut uuden äitiyden ensiviikkojen myötä, että ”reviiri” minun kohdallani tarkoittaa myös pienokaiseen liittyviä asioita. Kirjoitin jo raskaana ollessani, kuinka kaikilla tuntuu olevan käsitys siitä, millainen vanhempi minusta pitäisi tulla. Silloin kerroin pelkääväni, etten voi (muiden silmissä) koskaan riittää ja pohdin, miten tästä kaikesta voi selvitä kunnialla. Totesin, että toisinaan hienovaraiset ja eittämättä hyvää tarkoittavatkin kommentit satuttavat.

Nämä yllä kuvaillut tunteet ovat viime viikkoina vahvistuneet noin satakertaisiksi. Enää kun ei puhuta vain ajatuksen tasolla imetyksestä, nukkumisjärjestelyistä tai oman ajan ottamisesta, vaan ne asiat ovat konkretisoituneet. Sen myötä myös kommentit ovat muuttuneet vaativimmiksi. Minulla on melko selkeä käsitys siitä, miten haluaisin lapsemme kasvattaa. Kuitenkin jos muut jatkuvasti laittavat paheksuvia kapuloita rattaisiin, en tiedä, jaksanko taistella tuulimyllyjä vastaan. Minäkin olen vain ihminen ja rehellisesti sanottuna päivä päivältä väsyneempi sellainen.

Koska minulla ei ole kokemusta vanhemmuudesta, olen lueskellut aiheesta paljon Internetin ihmeellisestä maailmasta. Mietin tässä vain seuraavaa: miten äideillä, joilla omien sanojensa mukaan ei riitä vuorokauden tunnit muuhun kuin pyykinpesuun, on kuitenkin aikaa roikkua somessa haukkumassa muita? Myönnän, että olen itsekin aika kova arvostelemaan kanssaihmisiä. Sehän on lempiharrastukseni! Usein kuitenkin tyydyn kritisoimaan täällä blogissa kovaan ääneen hiljaa mielessäni tai korkeintaan selän takana niin kuin normaaleilla aikuisilla on tapana.

Loisteliaaksi lopuksi haluan kohteliaasti pyytää seuraavaa: voitaisiinko me äidit ja isät sopia, että annetaan jokaisen pilata jälkeläisensä parhaaksi katsomallaan tavalla, eikä tuputeta muille omia mielipiteitämme tai mitään muutakaan?

PS. Postauksen kuvat ovat täysin irrelevantteja tekstin kannalta. Halusin vain laittaa muutaman otoksen kukista ja lahjoista, joita olemme saaneet viime päivinä.