Aivan ensiksi haluan huomauttaa, että postauksen otsikossa olevaan kysymykseen minulla ei ole vastausta, vaan tiedustelen sitä vilpittömästi teiltä muilta.

Muutama viikko sitten ajattelin, että en kirjoita mitään tästä poikkeustilanteesta. Kuitenkin viime viikolla pohdin, että oikeastaan voisin jakaa jotain toivoa herättävää ja positiivista. Vielä alkuviikosta sitten kuitenkin tulin siihen lopputulokseen, että vain musta huumori auttaa, jos joku.

Nyt kuitenkin kirjoitan tätä postausta mieleen hiipineen ahdistuksen keskeltä.

Viimeisen viikon aikana tunteeni ovat vaihdelleet ”kaikilla pilvillä on hopeareunus”, ”kyllä kaikki järjestyy” ja ”kaikella on tarkoituksensa” -tyyppisistä toivonpilkahduksista syvään epätoivoon..

viikko etätöitä koko perheen voimin takana

Kuten olen kertonut, normaalioloissa olen tehokkaimmillani ja tuottavimmillani etäpäivinä. Ne ovat työarkea mukavasti tasapainottavia ja hyvinvoinnin kannalta tärkeitä. Lontoossakin etäily sujui mallikkaasti vielä muutamia viikkoja sitten.

Olen tässä kuluneen viikon aikana oppinut, että en kuitenkaan rakasta etätyöskentelyä ihan niin paljon silloin kun saman katon alla on myös etätyöskentelevä insinööri-aviomies ja ”kotipäiväkodissa” oleva kolmevuotias. Tyttäremme jäi siis päiväkodista pois jo maanantaista alkaen ja itse olen viimeksi käynyt toimistolla toissaviikon torstaina. Sosiaaliset kontaktit on minimoitu.

Normaalissa arjessa meidän perheen yksilöt tarvitsevat todella paljon omaa aikaa ja tilaa. Tyttäremme viihtyy päiväkodissa erinomaisesti ja onkin tässä viikon aikana päivittäin kysynyt keskimäärin seitsemän kertaa, koska mennään takaisin päiväkotiin.

Olemmekin yrittäneet parhaamme mukaan pitää yllä jonkinlaista päiväkotimaista rytmiä. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että meidän aikuisten työaika pirstaloituu noin 06:30-19:30 -välille. ”Työpaikalla” eli työhuoneessa työskentelee vuorotellen keskeytyksettä jompi kumpi, usein palaverien tai keskittymistä vaativien työtehtävien mukaan jaoteltuna.

Sillä välin se toinen vanhempi yrittää keksiä tyttärelle jotain järkevää, kehittävää ja ikäkauteen sopivaa puuhaa ja samalla tehdä ei-niin-paljon-keskittymistä-vaativia-työtehtäviään. Oman lisämausteensa tähän on tuonut se, ettei tytär ole yhtenäkään päivänä suostunut nukkumaan päiväunia. (Myönnettäköön, että minun vahtivuorollani tämä ”järkevä, kehittävä ja ikäkauteen sopiva puuha” on 99% ajasta sitä, että hän katsoo Netflixiä ja 1% kotitöiden tai ruokahuollon parissa puurtamista yhdessä tuumin.)

No, kyllä me pärjäillään. Nyt kiitän onneani, että on sentään vielä ainakin toistaiseksi ylipäätään töitä, työhuone ja kaksi televisiota. Arkipäivien paras hetki onkin viikon aikana ollut se, kun lapsen mennessä nukkumaan mies vetäytyy työhuoneeseen konsolin ääreen ja saan itse katsoa olkkarissa kokonaisen tunnin Greyn Anatomiaa ennen kuin täytyy mennä nukkumaan.

Erään vanhan työkaverini äiti totesi joskus näin viisaasti. Se sopii kaikkiin tilanteisiin, mutta on nyt erityisen ajankohtainen.

tämä kriisi vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin

Kuten muutkin, olen äärimmäisen huolissani riskiryhmiin kuuluvista ja heidän voinnistaan. Olen huolissani siitä, että nuoret, perusterveet ihmisetkin ovat maailmalla tarvinneet tehohoitoa ja jopa menehtyneet. Kuitenkin suurin osa ihmisistä sairastaa taudin kohtalaisen lievänä. Se on hyvä uutinen.

On kuitenkin otettava myös huomioon tämän poikkeustilanteen vaikutus mielenterveyteen. Valitettavasti uskon, että muun muassa mielenterveyden ongelmat ja alkoholismi, väkivalta sekä avioerot tulevat lisääntymään radikaalisti.

Kirjoitin meidän perheen muistitaululle tänään ”myötä- ja vastoinkäymisissä”. Ihan vain, jotta muistaisin, mitä olen itse mennyt lupaamaan.

Minulla on melko hyvä itsetuntemus. Olen sellainen ihminen, joka tarvitsee omaa aikaa. Tarvitsen myös työelämää ja sen tuomaa merkityksellisyyden tunnetta. Tarvitsen aikaa ystävien ja sukulaisteni kanssa ihan yhtä lailla kuin perheaikaakin.

Viimeisen vuoden aikana olemme tyttären kanssa käyneet lähes kuukausittain minun sukuni luona Pohjois-Savossa. Nyt en tiedä, milloin näen heitä seuraavan kerran. Tämä surettaa paljon enemmän kuin peruuntuneet Portugalin huomenlahja- tai Reimsin samppanjatilareissut.

Olen viimeksi äitiyslomalla ollessani tuntenut itseni näin mitättömäksi, arvottomaksi, avuttomaksi ja rajoitetuksi. Minulla on tapana vaipua synkkyyteen aika-ajoin ja tunnen sen olevan lähellä. En halua mennä sinne. Mikä auttaisi?

Minua ahdistaa tuleva lama ja se, miten tästä kaikesta selvitään noin niin kuin kansantalouden näkökulmasta. Monet läheisistä ystävistäni ja entisistä kollegoistani matkailu- ja tapahtuma-alalla ovat jo saaneet lomautuslapun käteen, jotkut jopa menettäneet työpaikkansa kokonaan. Kuinka moni vielä menettää työpaikkansa? Menetänkö minä? Entä mieheni?

loppukaneetti

Minä en siis kaipaa vinkkejä vessapaperin hamstraukseen. En kaipaa neuvoja Netflixin parhaimmistoon tai äänikirjoihin. En myöskään tahdo suosituksia siihen, mitä puuhailla lapsen kanssa. Kyllä meillä tekemistä riittää. Jo pelkästään vilkaisu ulos ikkunasta muistuttaa, että pihamaalla olisi hommia pitkäksi ajaksi ja tiedän, että kaapitkin voisi nyt konmarittaa ja autotallinkin järjestellä. Osaan askarrella kyllä ja ulkoilu kolmevuotiaan kanssa käy jumpasta.

Siispä kotitreenivinkkien sijaan kaipaisin neuvoja ja vertaistukea siihen, miten tästä tilanteesta voi selvitä jotenkuten järjissään ja siten, että perhe olisi kasassa vielä sitten kun tämä kaikki on ohi. Tosiaan vasta viikko on kulunut. Yksi viikko. Ja olen jo hermoraunio.

Ystävällisin terveisin, jetset-mimmi kirjaimellisesti vangittuna pakilalaisen kotiäidin vartaloon.

Minä olen nyt kolmen vuoden ikäinen äiti. Tänään tyttäreni nimittäin täyttää vuosia.

Hän ei ole enää mikään vauva, ei taapero, vaan lapsi. Hän osaa käydä vessassa, pestä hampaat ja kertoa ponnekkaasti mielipiteensä. Hän on mahtava, huumorintajuinen tyyppi, joka auttaa mielellään ruoanlaitossa, yrittää huijata lautapeleissä ja muistaa aina sanoa ”kiitos”.

Kolmevuotisen äitiyteni aikana hän on opettanut minulle paljon asioita ja auttanut minua löytämään itsestäni puolia, joita en tiennyt olevankaan.

esimerkiksi nämä asiat osaa ja ymmärtää kolmen vuoden ikäinen äiti

• Jaksan aina yllättyä siitä, miten monta lastenohjelman tunnaria ja -laulua osaan ulkoa.
• Minulla on (toisinaan) pidempi pinna kuin luulinkaan.
• Olen kehittynyt (toisinaan) taitavaksi neuvottelijaksi.
• Herään edelleen usein öisin rasahduksiin, vaikka tytär pääsääntöisesti nukkuukin hyvin nykyään.
• Olen oppinut, että Muumi -hedelmäpatukat ovat korvaamattomia ja niitä kannattaa olla aina taskussa. Monta tilannetta ja nälkäkiukkua on selätetty niillä. Myös lapsen.
• Olen tajunnut, että kolmevuotiaalla tyttärellä on norsun muisti. Omani sen sijaan alkaa haperoitua.
• Olen oppinut, että en ole se pullantuoksuinen mutsi, mutta osaan tehdä kiitettävästi kelvollista pannaria.
• Olen myös ymmärtänyt, että en ole myöskään ns. leikkipuistomutsi, mutta osaan kiitettävästi käydä HopLopissa.
• Olen huomannut, että tyttärelleni on kehittynyt tarkka maku vaatteiden suhteen ja hän todellakin valitsee vaatepartensa itse. Tämä on ollut vaikeaa hyväksyä, mutta niin kauan kuin hän pukeutuu sään mukaisesti, pukeutukoot miten lystää. Sehän on vain hieno asia, että haluaa ilmaista omia mieltymyksiään ja pitää niistä kiinni.
• Osaan (yleensä) varata päiväkotiin säänmukaiset varusteet ja pakata vaihtovaatteita mukaan.
• Olen ymmärtänyt, että jokainen lapsi on erilainen, joten on turha vertailla.
• Olen myös ymmärtänyt, että jokainen vanhempi on erilainen, joten on turha vertailla.
• Tärkeintä on löytää oma tapa olla äiti tai isä.

Varmasti kaikki vanhemmat sanovat näin, mutta tunnen päivittäin ylpeyttä siitä, kuinka valtavan voimakastahtoinen, hurjan huumorintajuinen ja ihanan itsenäinen pieni ihminen tyttäreni on. En voi käsittää, että olen (toki yhdessä mieheni kanssa) tuonut tähän maailmaan jotain noin hienoa ja ainutlaatuista.

Kaksi vuotta sitten kirjoitin aiheen tiimoilta seuraavaa:

”Kaikille tuleville äideille haluan sanoa, että se vauvavuosi menee ohi juuri niin nopeasti kuin kaikki varoittelevat. Joillekin se on hyvä asia ja toisille hirveän haikeaa. Itselleni se oli jotain siltä väliltä. Tavallaan olen suunnattoman iloinen, että lapseni kasvaa ja oppii ilmaisemaan itseään myös verbaalisesti, ettei minun tarvitse arvailla, onko kylmä, kuuma, väsymys, nälkä, kakat housussa vai jotain muuta. Toisaalta taas onhan se hassua, että hän ei olekaan enää pieni avuton rääpäle, vaan ihan oma persoonansa, jolla on voimakas luonne ja nauravaiset silmät.

Minulla on vielä ihan hirveästi opittavaa äitiydestä, mutta tyttäreni on onneksi valtavan hyvä opettaja. Toivon, että saamme vielä lukemattomia yhteisiä vuosia.”

Komppaan vuoden 2018 itseäni ja totean tähän loppuun, että minulla on vieläkin hirveästi opittavaa äitiydestä, mutta tyttäreni on onneksi edelleen valtavan hyvä opettaja. Me kasvamme yhdessä. Meillä on omat juttumme ja hänellä on omat juttunsa myös, isin, isovanhempien ja serkkujenkin kanssa. Se on suuri rikkaus ja olen todella kiitollinen, että tyttärelläni on elämässään niin paljon tärkeitä ihmisiä.

Lue myös:

Yhden vuoden ikäinen äiti

Kolmen kuukauden ikäinen äiti

Seuraa myös Instagramissa: @Sarkasmiajashampanjaa