Tämä koronakriisi on saanut sosiaalisen median käyttöni muuttumaan radikaalisti. Ensimmäisinä neljän seinän sisällä vietettyinä viikkoina henkilökohtainen ruutuaikani kasvoi valtavasti, mutta nyt se on puolestaan vähentynyt merkittävästi.

Syy: olen pettynyt ihmiskunnan typeryyteen

En yksinkertaisesti jaksa katsoa Instagram-storeja, joissa ihmiset käyvät kuntosaleilla, lähettävät lapsensa virpomaan tai leikkimään naapurin pihalla, käyvät ystävien kanssa pelaamassa tennistä tai grillaamassa ja menevät vanhempiensa luo pääsiäisillalliselle. Aivan kuin tässä ei elettäisi poikkeusaikaa lainkaan. He puolustelevat sitä sanoen, että alle 10 hengen kokoontumiset on sallittu ja mielenterveys kärsii kotona kökkimisestä.

Kuitenkin hallitus on ohjeistanut välttämään kaikkea sosiaalista kanssakäymistä, joka ei ole välttämätöntä.  Kyllä minunkin mielenterveyteni kärsii ja kyllä minunkin on vaikeaa olla neljän seinän sisällä näkemättä ystäviä tai sukulaisia muuten kuin verkon välityksellä. Tämä on perseestä, mutta se nyt on vaan kestettävä.

Illalliskutsujen järjestäminen tai kaverin luona hengailu eivät ole välttämättömyyksiä, vaan ne ovat keskisormen näyttö lääkäreille ja sairaanhoitajille, jotka joutuvat tämän epidemian kanssa taistelemaan päivittäin asettaen itsensä sekä läheisensä tartuntavaaraan.

Tokihan on jokaisen oma asia, miten näitä rajoituksia ja ohjeita tulkitsee tai haluaa noudattaa. Toivon kuitenkin hartaasti, että tämmöiset välinpitämättömät idiootit eivät sitten vakavasti sairastuessaan täytä tehohoidon kapasiteettia, vaan jäävät mielummin edes silloin ihan sinne omaan kotiin makaamaan hengenahdistuksissaan.

kyllä minunkin mielenterveyteni on koetuksella

Tämä vapauden rajoittuminen ei ole kenellekään helppoa. Minustakin se on tuonut esille piirteitä, joista en ole ylpeä. Paitsi että olen ollut aika-ajoin syvissä vesissä ja väsynyt, olen myös ollut tavallista räjähdysherkempi. Jatkuva epäjärjestys vituttaa, lapsen uhmaikäiset kiukkukohtaukset vituttaa, ruoanlaitto vituttaa, epätietoisuus vituttaa, lumisade vituttaa, auringonpaistekin vituttaa ja eniten vituttaa se, että kaikki vituttaa.

Pitäisi jaksaa ulkoilla, innostua keväästä, pitää yllä normaalia päivärytmiä, keksiä tekemistä, olla lukematta uutisia ja ajatella positiivisesti. Pitäisi käydä aamulla siirtymäriitiksi reippaalla kävelyllä, jaksaa keittää aamupuurot ja vaihtaa normaalit vaatteet työpäivän ajaksi.  Monesti makaan kuitenkin sohvalla lamaantuneena hiukset takussa syöden suklaata tai hapankorppuja, vellon maailmanlopussa enkä halua puhua kenellekään. Ruokahaluni vaihtelee täydellisestä syömättömyydestä ylensyöntiin. Välillä aamuisin on mahdottoman vaikeaa nousta sängystä. Yleensä nämä fiilikset onneksi unohtuu ryhtyessäni päivän töiden pariin.

Toki on myös päiviä, jolloin siivoan tarmokkaasti, kokkaan koko viikon ruoat valmiiksi, jaksan puuhailla pihalla, käydä tuntikausien kävelyllä ja tehdä lapsen kanssa temppuradan. Näinä hetkinä käyn suihkussa, kampaan hiukset, laitan kosteuttavaa seerumia naamaan ja vaihdan yöpuvun pois. Silloin jaksan ajatella, että kesään mennessä helpottaa ja yritetään nyt kestää päivä kerrallaan. Silloin jaksan olla kiitollinen työpaikasta, tyttärestä, aviomiehestä, omasta kodista sekä terveydestä ja järjestää etätreffejä ystävien kanssa.

olen huono koronamutsi

Olen tässä tilanteessa huomannut, että en ole oikeastaan kovin hyvä äiti silloin kun joudun olemaan 24/7 perheen kanssa. Vaikka yritän tsempata, synkkyys ottaa toisinaan vallan. Minun on vaikeaa hoitaa konfliktitilanteita lapsen kanssa itkemättä. En osaa olla jämäkkä aikuinen tässä tilanteessa, kun sellaista juuri kaivattaisiin. Onneksi meillä on kotona edes yksi lehmänhermoinen vanhempi, mutta hänenkin kantokyvyllään on raja. Vaikka molemmat yritämme parhaamme mukaan sopeutua tilanteeseen, tyhjentää astianpesukonetta, laittaa pyykkejä, joustaa, kerätä leluja, ulkoilla lapsen kanssa, tehdä ruokaa ja antaa tilaa, tulee tiuskittua pienistäkin asioista puolin ja toisin. En muista, että täällä olisi koskaan puhuttu niin rumasti toisillemme kuin nyt. Ja sitten oltu puhumatta. Menetän myös malttini tyttärelleni päivittäin ja saatan korottaa ääntäni. Sitä ei tapahdu melkein koskaan normaalissa arjessa. Sekin itkettää, hävettää ja vituttaa.

Tämä on nyt sellainen asia, jota ei varmasti taas saisi sanoa ääneen, mutta hetkittäin olen kateellinen sinkkuystävilleni, jotka saavat olla ylhäisessä yksinäisyydessään tässä tilanteessa. Varmasti monet muut perheelliset koronapesässä kotoilijat ovat täysin päinvastaisella kannalla. Ehkä tullaan näkemään jonkin verran niin sanottuja ”karanteenivauvoja”. Silti uskon vahvasti, että tämä eristäytyminen tulee ennemmin näkymään avioerotilastoissa. En myöskään jaksa uskoa, että kenelläkään olisi oikeasti niin auvoisaa ihan vaan oman perheen kanssa kellon ympäri. Kuukausikaupalla.

Tämä kaikki on saanut minut pohtimaan, haluanko koskaan tuoda lisää lapsia tähän maailmaan. Alan entistä enemmän kallistua sille kannalle, että meidän perheen lapsiluku on täynnä. Kirjoitin jo vähän aiheesta viime kesänä.

Toivottavasti siellä ruutujen toisella puolella on edes joku, jolla on samankaltaisia ajatuksia sekä vaikeita tunteita tässä tilanteessa. Lopulta aina ”kyllä kaikki järjestyy” -tematiikka voittaa omassa mielessäni, mutta väsymys, ärtymys ja inhottavat ajatukset vievät valtavasti tilaa ja energiaa, vaikka yritänkin parhaani mukaan löytää niitä hopeareunuksia, ulkoilla ja pitää jonkinlaista päiväjärjestystä yllä.

Eilinen kirjoitukseni koronakriisistä kirvoitti keskustelua ja kommentteja niin Instagramissa, Facebookissa, täällä blogissa, viestein kuin savumerkeinkin.

Keskustelu on aina hyvästä ja huomaan, että aihe nostaa pintaan tunteita.

Haluan kuitenkin tässä kootusti selventää ihan rautalangasta vääntäen muutaman asian:

• Tarkoitukseni ei ollut ”lietsoa paniikkia”. Halusin vaan jakaa faktatietoa ja kannustaa ihmisiä pysymään kotona. Fakta on, että tauti voi olla vaarallinen myös perusterveelle nuorehkolle ihmiselle. Lähde: lääkäri
• Kun kirjoitin, että ”jos on vielä joku, joka ei ole tähän mennessä ymmärtänyt omaa parastaan, vaan hengailee kylillä, voi hän minun puolestani mennä vapaasti kompostiin makaamaan” en tarkoittanut, että kävelyllä ei saisi käydä. Minäkin käyn ulkoilemassa. Se tekee hyvää keholle ja mielelle. ”Kylillä hengailu” on kuitenkin eri asia kuin samoilu lapsen kanssa lähimetsässä.
• Kirjoitin kuitenkin, että ”älä mene myöskään käymään karanteenissa olevien ikäihmisten luona tai lähde heidän kanssaan edes kävelylle”. Tällä tarkoitin siis sitä, että vanhusten kanssa ei tarvitse lenkkeillä, en sitä etteikö saisi lainkaan käydä kävelyllä.
• Kun kehotin ”laskemaan rimaa tai heittämään koko riman helvettiin” en todellakaan tarkoittanut, että kannustaisin ihmisiä tekemään töitä kaksi tuntia ja merkitsemään työaikakirjanpitoon kahdeksan. Riman laskemisella tarkoitin vanhemmuuteen ja kodin siisteyteen liittyvää rimaa. Haluan tässä yhteydessä painottaa, että minulla on korkea työmoraali, enkä koskaan käskisi ketään laiskottelemaan. Kirjoitin viime viikolla meidän etätyöskentelystämme näin:

Olemmekin yrittäneet parhaamme mukaan pitää yllä jonkinlaista päiväkotimaista rytmiä. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että meidän aikuisten työaika pirstaloituu noin 06:30-19:30 -välille. ”Työpaikalla” eli työhuoneessa työskentelee vuorotellen keskeytyksettä jompi kumpi, usein palaverien tai keskittymistä vaativien työtehtävien mukaan jaoteltuna.

Sillä välin se toinen vanhempi yrittää keksiä tyttärelle jotain järkevää, kehittävää ja ikäkauteen sopivaa puuhaa ja samalla tehdä ei-niin-paljon-keskittymistä-vaativia-työtehtäviään. Oman lisämausteensa tähän on tuonut se, ettei tytär ole yhtenäkään päivänä suostunut nukkumaan päiväunia. (Myönnettäköön, että minun vahtivuorollani tämä ”järkevä, kehittävä ja ikäkauteen sopiva puuha” on 99% ajasta sitä, että hän katsoo Netflixiä ja 1% kotitöiden tai ruokahuollon parissa puurtamista yhdessä tuumin.)

Yllä olevasta voi päätellä, että kyllä meillä tehdään se kokonainen työpäivä, mutta pätkissä. Tehokkuuden maksimoimiseksi olemme järjestäneet niin, että keskittymistä vaativat tehtävät tehdään rauhassa ja palavereihin saa keskittyä. Kuitenkin sälähommia pystyy tekemään myös tyttären katsoessa vieressä Netflixiä. Toki tästä poikkeustilanteesta johtuen työtä ei ole joka päivä ollut ihan kokonaisen 7,5h edestä. Tällöin luonnollisesti vain ne tehdyt työt merkitään työaikakirjanpitoon, ihan kuten aina muulloinkin. Minä en siis ole sellainen ihminen, joka tekee kaksi tuntia töitä ja merkitsee kahdeksan!

Sen sijaan olen ihminen, joka kannustaa poikkeustilanteessa vanhempia unohtamaan periaatteensa ruutuajasta tai suolakeksien syömisestä.

Lue myös:

Anni Erkko: Uraäidin selviytymisopas

Miksi etätyö lisää hyvinvointia?

Ajanhallinnan mestariksi

PS. Älkää menkö tulevana sunnuntaina virpomaan. Tai ainakin meille on turha tulla. En avaa ovea. (En kyllä avaa muutenkaan.)