Minä haluan asua kodissa, jossa saa näyttää tunteita. Pieniä ja suuria. Eilen tyttäreni kysyi, miksi olen surullinen. Selitin, että olen väsynyt ja että harmittaa, kun en aamulla päässyt sängystä ylös ajoissa ja se kiukutti muita perheenjäseniä.

Minulla on ollut viime aikoina taas univaikeuksia: vaikeuksia nukahtaa, vaikeuksia herätä, vähän syvää unta. Olen monesti nukkunut puoli kahdeksaan asti, joka on minulle nykyään todella myöhäinen ajankohta. On sanomattakin selvää, että sitten en saa aloitettua aamuani rauhassa ja se vaikuttaa koko päivään. Vaikka menen ajoissa nukkumaan, uni tulee usein vasta lähempänä puolta yötä. Univaje vaikuttaa mielialaani ja tehokkuuteeni aina todella voimakkaasti.

Tämä oli vain pieni esimerkki, mutta halusin tuoda sen ilmi. Haluan kertoa ja sanoittaa avoimesti tyttärelleni, jos olen surullinen, vihainen tai iloinen ja miksi näin on. Toivon, että hän oppisi, että tunteita saa näyttää ja niistä voi puhua. Minulla itselläni oli pitkään sellainen ajatusmaailma, että tunteet pitää piilottaa ja olen lukemattomia kertoja itkenyt salassa tai tukahduttanut suuttumuksen hammasta purren. En tee niin enää. Vanhemmuuden myötä olen oppinut, että kaikki tunteet saa tulla ja niistä voi puhua. Ei ole kenenkään etu, että niitä padotaan ja tuijotellaan seinää mykkänä.

terapian tarpeessa

Kun koronakriisi on ohi ja talous vähän vakaampi, aion investoida itseeni ja aloittaa vihdoin terapian, josta olen jo vuosia haaveillut. Olen joskus aiemminkin sivunnut aihetta, mutta minun mielestäni terapiassa käymisen pitäisi olla sellainen täysin normaali asia, kuten hammaslääkärin tarkastus. Täydellisessä yhteiskunnassa se olisi pienestä pitäen pakollista ja alaikäisille ilmaista. Kaikkien pitäisi käydä edes joskus tarkistuttamansa mielensä. Kokemukseni mukaan ihan kaikilla ihmisillä on painolastia, siltä ei voi oikein välttyäkään. Toisilla sitä on enemmän ja toisilla vähemmän, mutta jokaisella sitä varmasti on. Mitä vanhemmaksi tulen ja mitä parempi itsetuntemus minulla on, sitä enemmän tunnistan näitä kipupisteitä. Olen myös sitä mieltä, että pari- ja seksuaaliterapia voisi olla paikallaan toisinaan. Kenties vuotuisella tarkastuksella vältettäisiin muutama avioerokin.

Oletko sinä käynyt terapiassa tai haluaisitko mennä? Keskustele kommenteissa!

Lue myös: Äiti, pidäthän myös itsestäsi huolta

Minua Instagramissa seuraavat tietävätkin jo, että olen kipeänä. Oireet alkoivat tiistaina. Tai kenties jo maanantai-iltana tunsin oloni vähän omituiseksi. Epäilin heti, että minulla on korona. Oireita oli muun muassa pään- ja silmien särky, lihaskivut, alkuviikolla sahaava lämpö, vatsavaivat, ruokahaluttomuus, väsymys, voimattomuus, tukkoisuus sekä yskä.

eipä sitten muuta kuin drive in-koronatestiin

Menin koronatestiin keskiviikkona. Digiklinikalta lähetteen saatuani ajoin Itäkeskuksen Puhoksen parkkipaikalla olevaan Mehiläisen tarkastuspisteeseen. Olin varautunut ruuhkaan, mutta siellä oli vain yksi onneton potentiaalinen koronapotilas lisäkseni.

Odotin autossani kymmenisen minuuttia kunnes täyteen suojavarustukseen pukeutunut hoitaja saapui. Avasin ikkunan. Hän käski minun ensin niistää ja pyysi sitten katsomaan viistosti häneen päin, kallistamaan päätäni taakse sekä sulkemaan silmäni. Sitten en tiedä, mitä tapahtui, mutta mielestäni hän työnsi puolimetrisen pumpulipuikon sieraimeeni ja voin vannoa, että hän tökki sillä silmämunaani hetken. Hän ilmoitti, että minulle soitetaan, jos tulos on positiivinen ja että sen valmistumisessa kestää 2-3 päivää. Purskahdin itkuun ja lähdin kotiin.

kerrottuani koronaepäilystä minua kohdeltiin kuin spitaalista

Odottaminen oli pahinta. Yhtäkkiä minua kohdeltiin kuin spitaalista. Tuntui, että kaikki lähipiirin ihmiset kyselivät syyttävästi, ketä olen nähnyt ja onko mieheni ollut jossain ja kenen kanssa lapseni on leikkinyt. Olemme olleet etätöissä maaliskuun puolivälistä saakka. Lapsemmekaan ei ole ollut sen koommin päivähoidossa.

Minä olen viimeisen kuukauden aikana käynyt muutaman kerran toimistolla pakkaamassa pari lähetystä välttäen kuitenkin ihmiskontakteja. Olen myös käynyt kaupassa ja maanantaiaamuna, kun oireet eivät olleet vielä alkaneet, kävin tyttären kanssa neuvolassa. Lisäksi olen käynyt kävelyllä hiljaisilla metsäreiteillä satunnaisesti. Siinä kaikki.

Testitulos oli kuitenkin onneksi negatiivinen. Joku kummallinen noroviruksen, flunssan ja migreenin fuusio tämä kuitenkin on, eikä se ole vielä näin sunnuntainakaan hellittänyt. Minusta on kuitenkin valtavan epäreilua, että juuri minä sairastuin, oli korona tai ei. Minä, joka en ole järjestänyt brunssia, grilli- tai syntymäpäiväjuhlia, matkustanut mökille, nähnyt sukulaisia, antanut lapseni leikkiä muiden lasten kanssa tai nähnyt yhtäkään ystävää paitsi Zoomin välityksellä. Olen kärvistellyt puolitoista kuukautta etätöissä koko perheen voimin järkyttäen sekä mielenterveyttäni että avioliittoani.

Ja miksi? Jotta yskisin keuhkoni pihalle ja ripuloisin ämpäriin? Eikä tämä himpskatin tauti edes (testin mukaan) ole vielä koronaa nähnytkään, joten se kärsimys on sitten vielä edessä.

rakkautta ja piikkilankaa

Minulla on tässä vuoteenomana ollessani ollut aikaa ajatella, vaikka tuntuukin, että aivoni ovat toimineet puoliteholla viimeisen viikon.

Suurimpia rakkaudenosoituksia näin korona-aikaan vaikuttaisi olevan, että vie lapsen ulos leikkimään, tyhjentää astianpesukoneen tai antaa toisen nukkua. Tässä tilanteessa huomaan itse kuitenkin, että ne pienet arkiset rakkaudenosoitukset eivät enää riitä. Kaipaan enemmän fyysistä läheisyyttä (ilman oletusta petipuuhista). Tarvitsen sitä, että minulle myös kerrotaan, että kaikki järjestyy ja että olen edelleen arvokas ja rakas, vaikka koronan takia kaikilla on pinna kireällä koko ajan.

Juteltuani ystävieni kanssa olen tullut siihen lopputulokseen että tässä koronakriisissä ei ole kovinkaan paljon voittajia. Ainakaan omassa tuttavapiirissäni. Muutama parisuhde on jo päättynyt eroon ja puolisoista on paljastunut uusia epämiellyttäviä puolia. Myönnettäköön, että ei tämä tilanne ole itsestänikään tuonut niitä parhaita piirteitä esiin.

Monissa kodeissa puhumattomuus on kuin iso kuilu, joka kasvaa kasvamistaan. Käytös, joka on aiemmin tulkittu rauhallisuudeksi, vaikuttaa nyt yksiselitteisesti tunnekylmyydeltä ja empatiakyvyn puutteelta. Ihmiset, jotka normaalisti eivät kotioloissa juo juurikaan alkoholia, ovat alkaneet tissutella. Yksin asuvat ovat yksinäisiä ja muut haluaisivat olla yksin. Epäilemättä myös sekä henkinen että fyysinen väkivalta on kodeissa lisääntynyt. Ahdistaa, kun ei tiedä, koska tämä oikein loppuu.

Koronakriisi vaikuttaa väistämättä jokaiseen meistä vielä pitkän aikaa. Itse olen tehnyt sellaisen linjauksen, että globaali pandemia ei ole oikea aika tehdä minkäänlaisia suuria päätöksiä.

Seuraa myös Instagramissa @sarkasmiajashampanjaa

Lue myös: 

Ajatuksia ja ahdistusta koronan aikaan

Pysykää nyt v**** kotona s******