Kirjoitin viime viikolla, että aion pitää lomaa sosiaalisesta mediasta. Poistin sovellukset puhelimestani tavoitteena paremmat unet ja parempi elämä oikeassa maailmassa virtuaalimaailman sijaan. Näin siinä kävi:

Maanantaina olo oli orpo. Pohdin jatkuvasti, mitähän Instagramissa tapahtuu ja mistä kaikesta jään paitsi. Laitoin kaverilleni viestiä, että hänen pitää ilmoittaa heti, jos jotain mullistavaa ilmaantuu. (Ei ilmaantunut muuten.)

Tiistain ja keskiviikon aikana totuin olemaan jo ilman puhelinta käden jatkeena. Lapsen nukkuessa päiväunia virkkasin torkkupeittoa ja lueskelin kirjaa. Keskiviikkona kävin tosin pikaisesti Facebookissa pöytäkoneella. Kukaan ei ollut kaivannut minua.

Torstaina sorruin, koska minäkin olen vain ihminen. Latasin Instagramin takaisin puhelimeeni. Ajattelin, että käyn vain ihan nopeasti vilkaisemassa sitä. Minulle olikin tullut siellä paljon viestejä. Ystäväni oli pyytänyt kahville. Maanantaina. Harmitti, että tuo kutsu jäi näkemättä, mutta sovimme uudet treffit tälle viikolle.

Tuo ”nopea vilkaisu” oli oikeasti yli tunnin intensiivinen sessio. En pystynyt lopettamaan kuvien selailua, koska niitä oli jäänyt näkemättä niin hirvittävän paljon. Jälkeenpäin tunsin itseni epäonnistuneeksi ja häpesin olemassaoloani.

Perjantaina ryhdistäydyin. Loppuviikko menikin kohtalaisen hyvin ilman jatkuvaa kännykän selailua. Osaltaan tähän varmasti vaikutti se, että lähdimme mökille. Se on nimittäin minulle muutenkin sellainen paikka, jossa luurin käyttö jää vähemmälle. Tosin kun olimme poimimassa mansikoita paikallisella marjatilalla, harmittelin, etten ottanut puhelinta mukaan. Tuli sellainen olo, että tilanteesta olisi pitänyt ottaa kuva, jotta kaikki näkisivät, miten hirveän ahkera olenkaan ollut. Sitten mieleeni juolahti, että ketään tuskin kiinnostaa, kuinka laitan nyt kesän maut pakkaseen talven varalle.

Loppujen lopuksi en huomannut mitään vaikutusta esimerkiksi siihen unen laatuun, mutta se nyt muutenkin on katkonaisten öiden takia huonoa. Latasin tosiaan Instagramin takaisin puhelimeen jo torstaina, mutta Facebookin sovellusta en ole vieläkään palauttanut, enkä nyt koe sille olevan tarvetta. Käyn päivän aikana ehkä kerran katsomassa uutisvirran ja Messenger -viestit selaimella. Se riittää. En kyttää myöskään Instagramia yhtä ahkerasti kuin ennen. Vilkaisen sitä noin kahdesti päivässä. Siispä voin sanoa tämän osalta somelomani olleen onnistunut. Yritän myös ottaa tavaksi, että laitan puhelimen kokonaan pois viimeistään iltayhdeksältä. Nimittäin sen jälkeen ei oikeasti kenenkään tarvitse olla tavoitettavissa.

Mielestäni kaikkien olisi syytä välillä pysähtyä miettimään omaa suhdettaan sosiaaliseen mediaan ja puhelimeen. Pystyisitkö olemaan edes päivän ilman? Jos et, miksi. Haluaisin muistuttaa, että some kaikkine sovelluksineen on kuitenkin vain vääristynyt heijaste oikeasta elämästä. Olen myös hieman huolestunut nuorisosta. Nimittäin vaikuttaa siltä, että tykkäyksien ja seuraajien määrä korreloi suoraan itsetuntoon. Se on pelottava suunta.

Itse haluan uskoa, että seuraava sosiaalisen median trendi kaiken jakamisen ja yltäkylläisyyden jälkeen on juurikin vähentäminen. Ehkä vielä jonakin päivänä minäkin voin taas syödä ravintolassa ottamatta kuvaa annoksesta.

Rehellisesti sanottuna en joulukuussa oikein tiennyt, mitä odottaa äitiyslomalta. En voi käsittää, että se alkaa jo olla lopuillaan. Varmaan ajattelin, että saisin tosi paljon aikaan. Olen kyllä tässä viimeisen seitsemän kuukauden aikana päivittänyt blogia ihan kiitettävästi ja nähnyt säännöllisesti ystäviäni, mutta esimerkiksi kaikki suunnittelemani DIY -sisustusprojektit ovat jääneet vaille huomiota. Kaavailin myös jaksavani kuntoilla enemmän ja tekeväni aina vain terveellistä ruokaa. Koska haluan blogissani olla ihan rehellinen, kerron teille tänään, että totuus äitiyslomastani on seuraavanlainen:

On päiviä, jolloin herään aamulla kohtalaisen virkeänä todella aikaisin ja suuntaan heti salille tai teen rauhassa joogaharjoituksen muun perheen vielä uinuessa. Sitten tyttäreni, itse aurinkoisuus, herää ja viihtyy itsekseen leikkimatollaan naureskellen. Saan syödä rauhassa aamupalaa, jonka jälkeen lueskelen vauvalle kirjoja tai leikimme jotain ikäkauteen sopivaa kehittävää. Käymme kävelyllä sekä ruokakaupassa ja hän nukkuu pitkät päiväunet. Pyöräytän itselleni vihersmoothien. Ehdin paitsi lukea sähköpostit, päivittää blogia, tehdä kotitöitä ja leipoa piirakkaa, myös valmistaa kunnon lounaan sekä vauvan soseetkin pakastaen niitä jääpalamuotteihin, joissa on hymynaamojen kuvia. Laitan meikkiä ja nutturan hiuksiin. Lähden vaunuineni kaupungille tai sitten joku ystäväni tulee kylään ja kahvittelemme pitkät tovit kaikessa rauhassa. Sekä äiti että tytär ovat hyvällä tuulella.

Iltapäivällä minulla on oivaa aikaa aloittaa illallisen valmistus ennen kuin avomieheni tulee töistä, sillä pienokainen nukkuu taas toista tuntia. Kerkeän myös siivota vaatekaapit ja lajitella vauvan pieneksi jääneitä vaatteita. Saatan myös itsekin ottaa tirsat. Tällaisina päivinä nautin täysin rinnoin äitiydestä, kotona olosta, elämästä, kesästä. Kaikki on ihanaa, linnut laulaa ja tunnen itseni voittamattomaksi, energiseksi sekä kauniiksi.

On myös päiviä, jolloin huonosti sekä liian vähän nukutun yön jälkeen mikään määrä kahvia ei ole tarpeeksi. Aamupuuro menee lopulta roskiin. Se ei maistu enää hyvältä kahdesti mikron kautta käyneenä. En jaksa siivota tai laittaa edes tiskikonetta päälle. Perun kaikki sovitut menot puhumattakaan suunnitelluista treeneistä. Auringonpaiste vituttaa erityisen paljon: silloinhan pitäisi ainakin ulkoilla tai vähintään nähdä ystäviä. Hiukseni ovat täynnä puklua. Harkitsen leikkaavani ne lyhyeksi keittiösaksilla, koska en jaksa mennä niitä pesemään. Tai sitten sorrun yrittämään, josko viisikuinen suostuisi katsomaan vartin sitterissä Muumeja, jotta pääsisin suihkuun. Ei suostu. Olemme molemmat yöpuvussa koko päivän.

Tietenkin lapsi, joka normaalisti vetelee päiväunia tuntikausia putkeen, päättää koisia vartin kerrallaan ja kitistä lopun aikaa. Omien pelastavien torkkujen mahdollisuus on siis olematon. Miten tuo ei nuku päivällä, vaikka yölläkin heräili noin sata kertaa? Huomaan unohtaneeni pyykit koneeseen ja laitan ne uudestaan pyörimään. Vauva tekee näinä päivinä lähes poikkeuksetta sen, mitä me äidit kutsumme ”niskapaskaksi”.

Illalla tuijotan televisiota kuitenkaan tajuamatta, mitä sieltä oikein tulee. Pohdin, tilattaisiinko pitsaa vai jättäisinkö illallisen kokonaan väliin kun se sapuskan tilaaminenkin tuntuu ylivoimaiselta ponnistukselta. Tajuan, että en syönyt lounaaksi kuin muutaman siivun juustoa. Tunnen itseni lihavaksi, rumaksi ja ällöttäväksi valittajaksi sekä tietenkin maailman huonoimmaksi äidiksi. Tällaisina päivinä ei auta muu kuin vetää syvään henkeä, keittää lisää kahvia ja lohduttautua sillä ajatuksella, että huomenna on uusi päivä. Kyllä hän taas nukkuu paremmin. Ehkä jo ensi yönä. 

PS. Suurin osa arkipäivistä on näiden kahden yllä kuvaillun sekoituksia ja pääsääntöisesti äitiyslomalla olo on ihan kivaa. Paitsi eilen. Eilen se oli hanurista.