Äitiyslomalaisen arkipäiviä

Rehellisesti sanottuna en joulukuussa oikein tiennyt, mitä odottaa äitiyslomalta. En voi käsittää, että se alkaa jo olla lopuillaan. Varmaan ajattelin, että saisin tosi paljon aikaan. Olen kyllä tässä viimeisen seitsemän kuukauden aikana päivittänyt blogia ihan kiitettävästi ja nähnyt säännöllisesti ystäviäni, mutta esimerkiksi kaikki suunnittelemani DIY -sisustusprojektit ovat jääneet vaille huomiota. Kaavailin myös jaksavani kuntoilla enemmän ja tekeväni aina vain terveellistä ruokaa. Koska haluan blogissani olla ihan rehellinen, kerron teille tänään, että totuus äitiyslomastani on seuraavanlainen:

On päiviä, jolloin herään aamulla kohtalaisen virkeänä todella aikaisin ja suuntaan heti salille tai teen rauhassa joogaharjoituksen muun perheen vielä uinuessa. Sitten tyttäreni, itse aurinkoisuus, herää ja viihtyy itsekseen leikkimatollaan naureskellen. Saan syödä rauhassa aamupalaa, jonka jälkeen lueskelen vauvalle kirjoja tai leikimme jotain ikäkauteen sopivaa kehittävää. Käymme kävelyllä sekä ruokakaupassa ja hän nukkuu pitkät päiväunet. Pyöräytän itselleni vihersmoothien. Ehdin paitsi lukea sähköpostit, päivittää blogia, tehdä kotitöitä ja leipoa piirakkaa, myös valmistaa kunnon lounaan sekä vauvan soseetkin pakastaen niitä jääpalamuotteihin, joissa on hymynaamojen kuvia. Laitan meikkiä ja nutturan hiuksiin. Lähden vaunuineni kaupungille tai sitten joku ystäväni tulee kylään ja kahvittelemme pitkät tovit kaikessa rauhassa. Sekä äiti että tytär ovat hyvällä tuulella.

Iltapäivällä minulla on oivaa aikaa aloittaa illallisen valmistus ennen kuin avomieheni tulee töistä, sillä pienokainen nukkuu taas toista tuntia. Kerkeän myös siivota vaatekaapit ja lajitella vauvan pieneksi jääneitä vaatteita. Saatan myös itsekin ottaa tirsat. Tällaisina päivinä nautin täysin rinnoin äitiydestä, kotona olosta, elämästä, kesästä. Kaikki on ihanaa, linnut laulaa ja tunnen itseni voittamattomaksi, energiseksi sekä kauniiksi.

On myös päiviä, jolloin huonosti sekä liian vähän nukutun yön jälkeen mikään määrä kahvia ei ole tarpeeksi. Aamupuuro menee lopulta roskiin. Se ei maistu enää hyvältä kahdesti mikron kautta käyneenä. En jaksa siivota tai laittaa edes tiskikonetta päälle. Perun kaikki sovitut menot puhumattakaan suunnitelluista treeneistä. Auringonpaiste vituttaa erityisen paljon: silloinhan pitäisi ainakin ulkoilla tai vähintään nähdä ystäviä. Hiukseni ovat täynnä puklua. Harkitsen leikkaavani ne lyhyeksi keittiösaksilla, koska en jaksa mennä niitä pesemään. Tai sitten sorrun yrittämään, josko viisikuinen suostuisi katsomaan vartin sitterissä Muumeja, jotta pääsisin suihkuun. Ei suostu. Olemme molemmat yöpuvussa koko päivän.

Tietenkin lapsi, joka normaalisti vetelee päiväunia tuntikausia putkeen, päättää koisia vartin kerrallaan ja kitistä lopun aikaa. Omien pelastavien torkkujen mahdollisuus on siis olematon. Miten tuo ei nuku päivällä, vaikka yölläkin heräili noin sata kertaa? Huomaan unohtaneeni pyykit koneeseen ja laitan ne uudestaan pyörimään. Vauva tekee näinä päivinä lähes poikkeuksetta sen, mitä me äidit kutsumme ”niskapaskaksi”.

Illalla tuijotan televisiota kuitenkaan tajuamatta, mitä sieltä oikein tulee. Pohdin, tilattaisiinko pitsaa vai jättäisinkö illallisen kokonaan väliin kun se sapuskan tilaaminenkin tuntuu ylivoimaiselta ponnistukselta. Tajuan, että en syönyt lounaaksi kuin muutaman siivun juustoa. Tunnen itseni lihavaksi, rumaksi ja ällöttäväksi valittajaksi sekä tietenkin maailman huonoimmaksi äidiksi. Tällaisina päivinä ei auta muu kuin vetää syvään henkeä, keittää lisää kahvia ja lohduttautua sillä ajatuksella, että huomenna on uusi päivä. Kyllä hän taas nukkuu paremmin. Ehkä jo ensi yönä. 

PS. Suurin osa arkipäivistä on näiden kahden yllä kuvaillun sekoituksia ja pääsääntöisesti äitiyslomalla olo on ihan kivaa. Paitsi eilen. Eilen se oli hanurista.