Kuluneen puolentoista kuukauden aikana on pitänyt sen verran kiirettä uusien duunikuvioiden ja opiskelun parissa, etten ole ehtinyt valitettavasti kamalasti uhrata ajatuksia blogille. Senpä vuoksi ajattelin nyt päivitellä pitkästä aikaa vähän sekalaisia tunnelmia.

Työrintamalle kuuluu oikein hyvää. Minua sosiaalisen median kanavissa seuraavat tietävätkin jo, että olen palannut takaisin kahvipannun varteen. Ajatuksia ja taustoja tämän aiheen tiimoilta voin avata myöhemmin omassa postauksessaan. Lisäksi teen edelleen freelancerina erilaisia viestintähommia.

Opinnäytetyöstä olen itse asiassa pitänyt nyt uuden työn ja muiden kouluprojektien takia taukoa. Tämmöisten isojen kokonaisuuksien osalta olen huomannut, että minulle toimii parhaiten se, että teen intensiivisesti pidemmän aikaa putkeen kuin että tekisin muutaman tunnin joka päivä.

Muut koulukurssit alkavat olla onneksi aikalailla paketissa. Enää yksi tentti sekä muutaman tehtävän viimeistely ja portfolion palautus ensi viikolla. Sitten voin keskittää energiani lopputyöhön sekä valmistumiseen.

Hääjärjestelyt etenee mallikkaasti. Kaikki tärkeimmät asiat on varattu, ostettu tai suunniteltu. Pistimme kutsut kaikille alle 70 -vuotiaille sähköisesti ja mukana oli ilmoittautumislinkki, joten RSVP:n kerääminen on vaivatonta. Päädyimme tähän ratkaisuun kolmesta syystä: ajanhallinta, ekologisuus ja se, että jos vastaukset laitettaisiin hääparille henkilökohtaisesti vaikka tekstarilla, jäisi noin puolet ilmoittautumisista, ruoka-aineallergioista ja bussikyydin tarpeista melko varmasti kirjaamatta hää-exceliin. Sitten voi ihan kukin itse miettiä, kumman puolen vieraat nämä olisivat. Tämän vuoksi laitoin ilmoittautumislinkin kutsun mukana ihan vanhana tapahtumatuottajana. Järjestelyiden osalta on toki ollut haasteitakin, sillä huikea häädieettini otti takapakkia alkutekijöissään kun löysin Kolmen Kaverin Pistaasijäätelön.

Reissujakin on tiedossa muutamia tähän toukokuulle. Lähdemme koko perhe kahden viikon päästä viikonlopuksi Bengtskärin majakalle ja siitä viikon päästä sukuloimaan Keski-Suomeen tyttären kanssa ihan kahdestaan.

Kävimme keskiviikkona katsomassa Avengers Endgame -elokuvan. Sarja sai kyllä arvoisensa päätöksen. Olen ollut myös luvattoman innoissani Game of Thronesin viimeisestä kaudesta ja sen vuoksi maanantai onkin tällä hetkellä suosikkipäiväni.

Kaksivuotias ei ole puhumaan opittuaan ollut hetkeäkään hiljaa ja sekös meitä vanhempia huvittaa. On mieletöntä, miten teräviä kommentteja sekä huomioita noin pieneltäkin voi jo lähteä. Nyt on meneillään myös sellainen kausi, että niin pukeminen, hampaiden pesu, syöminen kuin nukkuminenkin on taistelua. Uhmaiäksi sitä kai kutsutaan, mutta pelkään, että se on myös vähän luonteessakin tuo vastaan vänkääminen. Minä kun niin toivoin, että lapsi saisi puolisoni säyseän luonteen ja minun ulkonäköni, mutta meni toisin päin. Sääliksi käy tuota tulevaa aviomiestä, kun joutuu kahden kiukkupussin kanssa kodin jakamaan.

Ensi viikolla päivystän alkuviikon, kuten tälläkin hetkellä. Jos ei tule työkomennuksia, teen ahkerasti kouluhommia ja luen tenttiin. Ensi viikon ohjelmassa on myös muutama mielenkiintoinen tapahtuma. Viikonloppu menee sitten ihan kirjaimellisesti kuin siivillä.

Muistakaahan seurata kuulumisia myös Instagramissa @sarkasmiajashampanjaa

Kuten jotkut ehkä jo pistivät Instagramista merkille, me olemme tulevan aviomieheni kanssa siirtyneet omistavaan luokkaan. Otimme ison lainan pankista ja ostimme pois kuljeksimasta tämän meidän kotimme. Tuntuu todella etuoikeutetulta, että saimme tehtyä tämmöisen järjestelyn, eikä asunnon ostoa varten tarvitse edes muuttaa.

Asuntolaina herätti minut kuitenkin pohtimaan aikuisuutta. Olen 30-vuotias äiti, joka vie lapsen päiväkotiin farmariautolla, asuu omistusasunnossa rivitalossa esikaupunkialueella ja haaveilee aurinkopaneeleista ja omasta kasvimaasta takapihalla. Olen myös viittä vaille rouva sekä tradenomi. Työelämääkin on jo takana viitisentoista vuotta.

Iltaisin alkaa väsyttää siinä yhdeksän maissa enkä viikonloppuisinkaan jaksaisi valvoa kymmentä pidemmälle. Arvostan unta enemmän kuin mitään muuta. Ruokakaupassa innostun, kun luomuliha on alennustarroitettu ja hankin lähinnä vaatteita, jotka ovat käytännöllisiä ja mukavia. Hameenhelman pituuskin on kasvanut merkittävästi kymmenessä vuodessa. Keskustelen ystävieni kanssa työelämän murroksesta, ilmastonmuutoksesta, kirjoista, lastenkasvatuksesta ja politiikasta. Kahden viinilasillisen jälkeen tulee krapula.

Silti en tunne itseäni yhtään aikuiseksi. Saatan näyttää ulkoisesti aikuiselta, mutta älkööt antako sen hämätä. Sisäisesti olen yhtä lapsellinen kuin aina ennenkin. Tämä lapsellisuus tuo toki haasteita kasvatusasioissa, koska minunkin tekisi mieli välillä kaksivuotiaan tavoin heittäytyä maahan murjottamaan, mikäli en halua pukea päivävaatteita päälle tai syödä parsakaalia. Onneksi (minua nuoremmalla) siipallani on lehmän hermot.