Paperilla aikuinen

Kuten jotkut ehkä jo pistivät Instagramista merkille, me olemme tulevan aviomieheni kanssa siirtyneet omistavaan luokkaan. Otimme ison lainan pankista ja ostimme pois kuljeksimasta tämän meidän kotimme. Tuntuu todella etuoikeutetulta, että saimme tehtyä tämmöisen järjestelyn, eikä asunnon ostoa varten tarvitse edes muuttaa.

Asuntolaina herätti minut kuitenkin pohtimaan aikuisuutta. Olen 30-vuotias äiti, joka vie lapsen päiväkotiin farmariautolla, asuu omistusasunnossa rivitalossa esikaupunkialueella ja haaveilee aurinkopaneeleista ja omasta kasvimaasta takapihalla. Olen myös viittä vaille rouva sekä tradenomi. Työelämääkin on jo takana viitisentoista vuotta.

Iltaisin alkaa väsyttää siinä yhdeksän maissa enkä viikonloppuisinkaan jaksaisi valvoa kymmentä pidemmälle. Arvostan unta enemmän kuin mitään muuta. Ruokakaupassa innostun, kun luomuliha on alennustarroitettu ja hankin lähinnä vaatteita, jotka ovat käytännöllisiä ja mukavia. Hameenhelman pituuskin on kasvanut merkittävästi kymmenessä vuodessa. Keskustelen ystävieni kanssa työelämän murroksesta, ilmastonmuutoksesta, kirjoista, lastenkasvatuksesta ja politiikasta. Kahden viinilasillisen jälkeen tulee krapula.

Silti en tunne itseäni yhtään aikuiseksi. Saatan näyttää ulkoisesti aikuiselta, mutta älkööt antako sen hämätä. Sisäisesti olen yhtä lapsellinen kuin aina ennenkin. Tämä lapsellisuus tuo toki haasteita kasvatusasioissa, koska minunkin tekisi mieli välillä kaksivuotiaan tavoin heittäytyä maahan murjottamaan, mikäli en halua pukea päivävaatteita päälle tai syödä parsakaalia. Onneksi (minua nuoremmalla) siipallani on lehmän hermot.