Vuonna 2005 aloitin nettipäiväkirjan kirjoittamisen eräälle toiselle palvelimelle. Se oli nimensä mukaisesti päiväkirja, vaikka viimeisinä vuosina jotkut tohtivat sitä blogiksikin kutsua. Minun mielestäni kuitenkin blogissa  pitäisi olla jotain sisältöä tai edes hailakanpunainen lanka, joten itsepintaisesti kutsuin sitä päiväkirjaksi viimeiseen saakka.

Nähkääs, on sisustusblogeja, kuntoilublogeja, blogeja muodista, askartelusta ja kädentaidoista. Jotkut bloggaavat elokuvista, toiset kirjallisuudesta. On ruokablogeja, hyvinvointiblogeja, hääblogeja, matkailublogeja ja koiranulkoilutusblogeja.

Tämä minun blogini ei kuulu mihinkään yllä mainituista kategorioista. En nimittäin osaa pukeutua muodikkaasti tai tehdä ruokaa. Kuntoiluinnostukseni lopahtaa yleensä siihen, että tiukan salitreenin jälkeen lähden ystävättäreni kanssa terassille juomaan valkoviiniä. Tykkään kovasti sisustaa, mutta usein visio ja kukkaro eivät kohtaa. Pidän neulomisesta, mutta valmiita töitä ei tohdi käyttää edes tiskirättinä. Rakastan elokuvia, mutta siinä vaiheessa kun ehdin jonkin uutuusfilmin katsoa, on siitä tullut jo kaksi jatko-osaa ja kirja.

Kuitenkin tämä on enemmän kuin päiväkirja. Tätä blogia ei voi lokeroida, sillä se ottaa vaikutteita kaikista elämän osa-alueista. Joku voisikin todeta, että tämä on lifestyle –blogi. Niin. Minulla on toki vauhdikas elämä (life) mutta ei siinä kamalasti tyyliä ole (style).

Kuulin, että blogissa pitäisi olla laadukkaita kuvia.

Olen ymmärtänyt, että hyvissä blogeissa on runsaasti laadukkaita kuvia. Minun blogissani ei niitä tule olemaan. Uskon vanhaan sananlaskuun, että tuhat sanaa kertoo enemmän kuin kuva. Varmasti nyt molemmat lukijani pohtivat, miksi kirjoitan blogia jos siinä ei ole sisällön häiventäkään eikä edes hienoja kuvia.

Vastaus tähän on yksinkertainen; on olemassa niin paljon idiootteja muitakin kanssaeläjiä, jotka kirjoittavat blogia, vaikka heidän ei kyllä pitäisi. Ajattelin, että elämä blogien virtuaalimaailmassa on niin kertakaikkisen kaunista ja harmonista, että joko kukaan ei uskalla kertoa totuutta tai sitten minunkin elämänlaatuni paranee ratkaisevasti, jos aloitan blogin kirjoittamisen. Alan treenaamaan, juomaan litratolkulla vettä ja teen smoothieita, joihin laitan spirulinaa, voikukan siitepölyä ja sinilevää. Käyn 16- tuntisen työpäivän jälkeen joogassa ja teen kolmen tunnin salitreenin samalla kun leivon sokerittoman-jauhottoman-laktoosittoman-gluteenittoman-uraanittoman raakasuklaakakun, joka maistuu aivan taivaalliselta ja sisältää nolla kaloria. Sen jälkeen pukeudun tyylikkäisiin vaatteisiin, ja joku satunnainen ammattivalokuvaaja ottaa minusta hehkeitä kuvia.

Sitä odotellessa aion syödä oman painoni verran lakritsijäätelöä ja sääliä itseäni.

Syksy on monelle uuden alku. Hetki sitten vihertäneet puut tiputtavat lehtensä punttisalien täyttyessä innokkaista kuntoilijoista. Kansalaisopistojen kurssit pullistelevat ihmisistä, jotka ovat selittämättömän pakon edessä päättäneet aloittaa jälleen uuden elämän ja lukea Italian viinilainsäädäntöä sekä oppia tekemään käytetyistä kahvipaketeista asusteita.

En ole yhtään sen parempi kuin muutkaan. Minuunkin iskee syyskuussa valtava sisustusvimma, kaivan kaappien kätköistä edellistalvena kesken jääneet neuletyöt, päätän laihduttaa ja hankkia uuden harrastuksen.

Niinpä poistuin eilen mukavuusalueeltani. Ystäväni Jerryn kanssa hyppäsimme haisevaan raitiovaunuun suuntanamme Sörnäinen, tuo laitapuolen kulkijoiden sekä itseään mielenkiintoisena pitävien hipstereiden pyhä maa. Vilhovuorenkadulle kätkeytyy nimittäin Wilhelm Tell –jousiammuntahalli, jossa järjestetään maanantaisin ja torstaisin alkeiskursseja. Olin varautunut tähän uuteen aluevaltaukseen katsomalla Robin Hoodia ja letittämällä hiukseni inkkarityyliin. Laitoin myös jalkaani omasta mielestäni täydellisesti juuri jousiammuntaan sopivat ruskeat nahkakengät.

Kirjoittaessani, että jousiammuntahalli kätkeytyy Vilhovuorenkadulle, tarkoitin sitä ihan kirjaimellisesti. Nimittäin tuota mystistä paikkaa oli navigaattorin suosiollisesta avusta huolimatta sangen vaikeaa löytää. Viimein päädyimme pommisuojalta muistuttavaan luolaan, jossa ruma ja typerä keski-ikäinen lortto hyvin mukava ja viehättävä varttuneempi nainen taklasi minut kävellessäni ylös portaita.

Saavuimme kaikkien näiden vastoinkäymisten jälkeen paikalle juuri minuutilleen klo 17:00 ainoastaan kuullaksemme, että päivän alkeiskurssi oli täynnä. Jos en olisi ystävällisesti antanut tuon rouvashenkilön ystävineen ohittaa itseäni rappusissa, olisimme olleet juuri ne kaksi viimeistä kurssille mahtuvaa.

Tämä turha ekskursio otti allekirjoittanutta niin kovasti päähän, että ostin läheisestä makeiskaupasta irtokaramellejä. Sitten menin kotiin nettishoppailemaan huonekaluja. Kenties ensi viikolla aloitan uuden, eksoottisen harrastuksen.